Kotkalaissyntyinen, Helsingissä asuva Kaarina Naski on tehnyt koko työuransa sanomalehtialalla, uutis- ja erikoistoimittajana, kustannus- ja kulttuuritoimittajana ja nyt jo pitkään freelancerina.
Jos sanat laitettaisiin lämpimyysasteikolle, olisi isoäiti hyvin lämmin sana. Rakkaita ihmisiä yli sukupolven kuvailtaessa äänensävykin muuttuu pehmeämmäksi. Heistä puhutaan niinkuin rakkaudesta ylipäätään, kielenkärjellä.
Tämä oli todettavissa pienellä satunnaisella otannalla myös amerikansuomalaisessa yhteisössä Floridassa.
Iäkkäimmät haastateltavista ovat syntyneet 1930-luvun puolivälissä, nuorin 1960.
Yhteisinä piirteinä muisteloissa oli havaittavissa se, että mummot ovat jääneet mieleen lempeinä ja huolehtivaisina. Vaikka nämä olivat usein kasvattaneet jo ison oman pesueen, lapsenlapset saivat tuntea olevansa mummolleen erityisen tärkeitä. Ja vaikka hellyyttä ei ennen osoitettu samalla lailla kuin tänä päivänä, se oli epäilyksettä läsnä.
Kiintoisaa on myös se, että raskaissa töissä ennen aikojaan vanhentuneet huivipäämummot muistetaan kauniina, niin kasvoiltaan, varreltaan kuin ryhdiltään. Mummolassa sai sitäpaitsi maailman parasta ruokaa sekä viisaita ohjeita elämää varten.
Tyypillistä oli myös, että tarkastelun kohteena ollut isoäiti ei ollut irrotettavissa taustastaan, vaan merkittäväksi nousi kokonaisuus, muut ihmiset ympärillä ja miljöö yksityiskohtiaan myöten. Kangaspuiden kolske, vauhtiurheiluun yllyttävä kiikkutuoli siinä missä harras virrenveisuu, muikkukukko, karjalanpiirakat tai tosi korkea lettupino ne ovat muistelijoiden mielissä mummolaa, mummon valtakunnan näkyviä, kuuluvia ja maistuvia piirteitä.
Huolimatta sittä, ettei vaarien luonnostelu kuulunut tehtävään, moni vaari putkahti mukaan. Se oli ihan jees.
Käyphän se piirakanteko miultakii
Jukka Seppanen, Lantana
Miehinen mieskin herkistyy päästessään sukeltamaan äkisti lapsuuteensa.
Jukka Seppänen (s.1951), autovuokraamon omistaja Lake Worthistä muistaa äidinäitinsä Ida Hirvosen hentoisena naisena, jolla oli kapeat kauniit kasvot.
-Kukallinen hame. Ja aina huivi päässä. Hän oli mahtava piirakantekijä. Harvassa olivat ne lauantait, jolloin ei olisi ollut piirakoita, ja samoilla lämmityksillä valmistui karjalanpaistikin. Saunasta tultua päästiin syömään.
-Käyphän se piirakanteko miultakii, vakuuttaa Jukka.
No, mitäs kun on lapsesta asti sitä prosessia sivusta seurannut. Piirakkapulikkaa pitää kuulemma käsitellä rennoin rantein…
Isovanhemmat olivat lähtöisin Sortavalasta Kersyrjän kylästä, mutta evakkomummola oli Hankasalmella.
-Vaikka kotona noudatettiin samoja perinteitä niin ruuanlaitossa kuin muutenkin karjalaisissa tavoissa, oli sentään juhlaa kun mentiin Hankasalmelle; matkaa meiltä Lappeenrannasta oli parisataa kilometriä. Äidillä oli seitsemän sisarusta ja heillä perheet, porukkaa oli koolla usein tosi paljon. Hauskaa oli, ja hella taatusti kuumana. Naisväki valmisti yksissä tuumin ruuan.
Mummon maakellari, jonka hyllyt notkuivat hilloja, oli houkutteleva paikka, ja tuvan käyräjalkaisessa kiikkustuolissa saivat serkukset tuhdit vauhdit.
Seppäsen yrittäjäpariskunnan toinen puolisko
Marja Seppanen, Lantana
Marja (s.1952, o.s. Sarkkinen) on kotoisin Nurmeksesta, niinkuin oli mummonsakin Anna Korhonen.
-Mummo ja ukki muuttivat Jurttivaaralta Pohjois-Höljäkkään, joka nykyisin kuuluu Nurmeksen kuntaan. He asuivat pikku mökissä, jossa oli hyvin siistiä. Kaikki kymmenen lasta tietysti jo maailmalla. Äitini Aunen ja sisarusteni kanssa kävimme usein päiväseltään isovanhempien luona, muutaman kilometrin päässä kotoa, Marja kertoo.
-Mummo hoiti ukkia, koska tämän jalat olivat kipeät, mutta tunnelma ei ollut koskaan ankea. Tunsimme olevamme tervetulleita. Yhä vielä, aina kun muistan isoäitiä, tulee mieleeni niin kummallista kuin se ehkä onkin, mummolan valkoinen reikäompeleilla somistettu ja läpinäkyvällä muovilla suojattu pöytäliina. Olin pieni tyttö, ja se teki minuun vaikutuksen.
Tänä päivänä joku voisi puhua esteettisestä vaikutelmasta. Ja se joka tuon silmää miellyttävän kodikkuuden oli saanut aikaan – oma mummo - näyttäytyi tietenkin lapsenlapsen silmin erityisessä valossa.
-Hän ei vaikuttanut lainkaan ankaralta, mutta jotain kai sekin kertoo, että äitini leikkasi pitkän tukkansa ja otti permanentin vasta mummon kuoltua.
Periaatteet ja vanhempien kunnioitus siinä ehkä kohtasivat.
Olikohan haikara erehtynyt?
Osmo Kanerva, Hypoluxo, FL
Kun pikku Osku istui leppeänä kesäiltana mummon ja vaarin kanssa keinussa Pukinmäessä, lausahti hän ääneen mietteensä: ”Miksiköhän se haikara ei pudottanut mua tämän talon savupiipusta sisään…”
Siinäpä erinomainen todiste siitä, että vaikka lapsi on hyvästä kodista ja saanut osakseen huolenpitoa ja rakkautta, hän osaa erottaa arjen ja toisaalta sen ihastuneen kiintymyksen, joka hänen osakseen lankeaa isovanhempien suunnalta.
-Missä Helsinki loppui ja Helsingin maalaiskunta alkoi, siellä oli Pukinmäki ja siellä me asuimme. Olimme siis stadilaisia, sanoo Osmo Kanerva, ex-ammattinyrkkeilijä, nyrkkeilyvalmentaja ja toimittaja, ylpeyttä äänessään.
-Toinen mummola oli Haapavedellä, jossa vierailu oli jo etäisyytensä vuoksi aina tapaus. Äidinäiti Sofia oli lempeä ihminen, mutta myös oman arvonsa tunteva pohjalainen talon emäntä, kirjailija Pentti Haanpään sukua. Äidinisä Antti Keckman taas oli arvostettu kylän seppä.
Aurinko paistoi aina, ruoka maistui, oli hyvä olla.
-Tarkkailin kun vaari terotti viikatteita ja kengitti hevosia ja hämmästelin palkeita kun peuhasin pajassa ja olin yltä päältä noessa.
Osku on myös yrittänyt pitää myöhemminkin kiinni eräästä vaarin neuvosta, jota myös mummo kannatti: ”Älä nokee mun hiiliä!”
Kenenkä hiilistä sitten kulloinkin, eri elämän vaiheissa on ollutkaan kysymys.
Lähempi mummola oli Pukinmäessä. Siellä Osmo oli usein yökylässä ja nautti isoäitinsä Lydia Aleksandra Kanervan paistamista letuista, leivonnaista ja herkkuruuista.
Isänäiti oli kaksikielinen ja ahkera kirjoittaja, mm. runoja ja näytelmiä syntyi Lydian kammiossa.
-Ja lisäksi hän oli huippu sadunkertoja. Ajattele mikä yhdistelmä. Satuja ja sukkia, satuja ja lapasia. Mielikuvitus ja käden taidot, niistä oli minun mummoni tehty. Ja entäpä se etiäinen.
Mikä etiäinen?
-Pukinmäen mummo teki minulle elämäni ensimmäisen nyrkkeilypallon (sukkia pussissa), kun olin viiden vanha.
Silloin eivät vielä varoitukset olleet tarpeen mutta myöhemmin kylläkin.
-Mä en jätä aivojani kehään, lupasin. Enkä jättänyt. Lopetin ajoissa.
Mummo oli aina ruskea, kun oli niin paljon ulkona, hoiti perunamaataan, marjapensaitaan, omenapuitaan ja kukkiaan. Hiusten suojana oli verkko tai huivi. Yllään pitkä hame ja essu.
-Amerikassa on sellainen sanonta, että pääsee omien lasten kanssa tasoihin, kun hellii lastenlapsia, huomauttaa Osmo Kanerva.
– Ymmärrän sen hyvin nyt isoisävinkkelistä..
Mummon lähellä oli hyvä olla
Terhi Tenlen, Lantana, FL
Floridan suomalaisalueen yrittäjiin lukeutuva kampaaja Terhi Tenlen (s. 1960, o.s. Hakamaa) oli 7-vuotias, kun hänestä tuli siirtolainen yhdessä perheensä myötä.
- Minulle jäi kauhea ikävä äidinäitiä Saima Järvistä, Terhi sanoo.
Saima-mummo oli lyhytkokoinen, pyöreäkasvoinen, tummahko ja pehmoinen. -Taidanpa muistuttaa häntä, Terhi nauraa. -Sitäpaitsi hänkin piti musiikista ja hyvästä ruuasta.
Terhi ei ollut vielä täyttänyt neljää vuotta, kun hän matkusti yksinään kotikaupungista Tampereelta Kuhmoisiin. Äiti laittoi bussiin, mummo oli vastassa.
Mummo teki omia töitään, kutoi usein kangaspuilla, ja pikkuinen tyttö, saparot tiukilla, leikki lähistöllä.
-Joskus vain istuin siinä vieressä. Oli niin hyvä olla mummon lähellä. Hän oli lempeä ja iloinen. Ne tuokiot ovat parhaita lapsuusmuistojani.
-Joka lauantai oli pyykki- ja leipomispäivä. Puhdas pyykki ja vastaleivotut pullat, voi niitä tuoksuja!
Kerran mummon kanit karkasivat liiterin alle, ja vain Terhi pienimpänä mahtui hakemaan ne pois. Otti korvista kiinni ja toi karkulaiset yksi kerrallaan talteen. Sen jälkeenkään hänen ei ole ollut vaikeata saavuttaa eläinten luottamusta.
Isänäiti Salli Viilonen on myös pojantytön hyvässä muistissa, tamperelainen sairaanhoitaja vakavahko mutta hyväluontoinen nainen, joka teki ”maailman parasta läskikastiketta”.
Terhi on hyvin musikaalinen ja on laulanut niin solistina kuin kuoroissa Floridan suomalaisalueilla. Geenejä lie osin syyttäminen. Hänen äidinisänsä Niilo oli viulisti, hänen biologinen isänsä Pekka Viilonen muistetaan tanssibändien solistina ja siskopuolensa Kikka suosittuna artistina, joka kuoli traagisesti nuorena.
Taiteellisen lahjakkuuden hyödyntämistä tärkeämpi oli maahanmuuttajalle kuitenkin alkuun sisäänajo toiseen kieleen ja kulttuuriin. Terhi matkasi äitinsä Irman ja adoptioisänsä Juhani Hakamaan kanssa ensin Michiganiin, sitten Idahoon,Wisconsiniin ja Floridaan. Kielen opittuaan hän oli pian luokkansa paras ja pääsi high schoolista stipendillä ammattikouluun West Palm Beachiin, josta valmistui kampaajaksi 1980. Hän työskenteli yhdessä äitinsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka ja jatkaa nyt saman kampaamoliikkeen pitoa yksin Lantanassa.
Juosta nyt koneitten perässä, vaikka heinät ovat niittämättä!
Birger Ahlskog
Fammulahan se oli Birgerin turvana silloinkin, kun kotikaupunkia Pietarsaarta pommitettiin, nimittäin talvella 1944.
Koulusta oli rikkoutunut ikkunoita ja seiniä mikä oli huono juttu. Mutta sillä perusteella saatiin lomaa ja pääsi maalle mikä taas oli hyvä juttu.
-Isäni vanhemmat asuivat 25 kilometrin päässä Pietarsaaresta. Loput kuutisen kilometriä kirkonkylästä bussilta taittuivat yleensä hevoskyydillä, talvella reessä vällyn alla lämpimässä. Niin silloinkin -44. Edessä oli upeat kaksi viikkoa.
Näin kertoo Birger Ahlskog (s.1935), eläkkeellä oleva billnäsiläinen tehtaanjohtaja, joka vaimonsa Raijan kanssa lukeutuu Floridassa talvikautta viettäviin suomalaisiin. Ja jatkaa:
-Sukulaispojilla ei tietenkään ollut lomaa, ja jottei aika olisi käynyt pitkäksi menin heidän mukaansa odottelemaan koulupäivän päättymistä, jolloin lähdettiin yhdessä suksilla kohti isovanhempien taloa.
Seutu oli täysin ruotsinkielistä, mutta niinhän se oli Birgerkin.
-Murre toi puheeseen vielä omat erikoismausteensa.
Pienessä kylässä oli maalaistaloja tiiviissä ryhmässä, yksi niistä oli Viktor ja Maria Ahlskogin, faffan ja famun talo. Siitä huolehti kuitenkin nuorin setäni, ja vanhukset asuivat syytinkituvassa. Isälläni Arthurilla oli 11 sisarusta, yksi heistä oli Amerikan setä Alfred, joka oli palannut kotimaahan vaurastuneena. Hän oli juttumiehiä.
-Myös oman sukupolveni edustus oli vankka. Se oli yhtä serkkujen vilinää, ja leikkimahdollisuudet olivat maan mainiot.
-Isoäitini oli pitkä ja hyvin hoikka, näyttävä nainen. Kun hän sanoi jotain, hän naurahti päälle. Muistan hyvin hänen herttaisen ilmeensä. Isänisä taas vastasi jämerää pohjalaista mieskuvaa; ei liikoja puhellut ja piti uskoa kerralla kun hän jotain sanoi. Fammu oli kärsivällisenä, lempeänä ja huolehtivaisena hyvä vastavoima. Edes toruessaan hän ei ollut vihainen. Faffa käytti pikanellia, ja kun mälli ilmaantui kukkaruukun vadille, seurasi siitä kyllä säännönmukaisesti moitteet. Vaan ei pahat.
Toinen mummola oli vain parin kilometrin päässä fammulasta. Äidinpuoleisilla isovanhemmilla Jonas ja Hulda Lövillä oli 10 lasta, joista Birgerin äiti Elin oli vanhin.
-Hulda-mummu oli pieni ja pyöreähkö, hyväntuulinen ja nauravainen. Rakastettava isoäiti.
-Äidinisä oli luonteeltaan ihan erilainen kuin faffa. Hän keskusteli mielellään ihmisten kanssa ja oli varsin kekseliäs kaveri, rakensi mm. jokeen oman voimalaitoksen, josta saivat sähköä. Vaarilla oli oma saha, päreentekokone ja paja.
Mummu oli sitä mieltä, että paljon tärkeämpää olisi mennä pellolle niittämään heinää kuin juosta koneitten perässä, mutta Birger olisi jaksanut kuunnella vaikka kuinka kauan vaarin juttuja ja tutkia koneitten mekanismia. Ilmiselvästi tarjolla oli varsin otollinen maaperä tulevalle insinöörille ja Fiskarsin tehtaan johtajalle.
-Tässä mummolassa oli melkoisesti vipinää. Mummun ja vaarin lisäksi talossa oli kaksi naimatonta tätiä sekä minua kymmenen vuotta vanhempi Helge, äidin veli. Hänkin oli kova kertomaan juttuja, oli taitava samoaja, metsämies ja kalamies. Hyvä esikuva ja opastaja pikkupojalle. Helge-enon poika, serkkuni, pitää yhä kotitaloa Purmossa.
Ruusupensaan juurella kaikki on toisin
Raija Ahlskog
-Hilda-mummo ei määrännyt missä kaappi seisoi. Mutta jokaisen liikenevän tilaisuuden pieneen kritiikkiin hän kyllä käytti hyväkseen. Sellainen tarjoutui silloin kun ukki otti napanterin, kenties useammankin ja olematta sen pahemmin viinaan menevä mies kääntyi kohta juovuksiin ja heittäytyi lopulta ruusupensaan viereen huilaamaan. Mummo piti pienen ”tilannekatsauksen” ja sai siinä samalla viimeisen sanan, sillä ukki näki nyt asiat toisesta perspektiivistä, alhaalta ylöspäin. Eikä väittänyt vastaan.
Näin kuvailee Raija Ahlskog mummoaan Hilda Erosta Joroisten Kostosaaresta.
Hildan tyttönimi oli Koponen ja hän oli sukua Suomen tunnetuimmalle silmänkääntäjälle ja parantajalle Kuikka-Koposelle.
-Tällä isänäidillä oli iso lapsilauma, kahdeksan poikaa ja kaksi tyttöä. Yhtä suuresta perheestä aikoinaan huolehti äidinäiti, Rantasalmella vanhimman tyttärensä luona asuva Maria Könönen, jolla puolestaan kahdeksan tyttöä ja kaksi poikaa. Hilda-mummo oli toimelias, hoikka ja ripeäliikkeinen nainen, kuin ainaisessa kiireessä. Maria-mummo taas pieni ja pyöreä, verkkaisesti liikehtivä.
-Kumpaankin mummolaan kuljettiin kotikaupungistani Varkaudesta Voisalmi-nimisellä höyrylaivalla. Laiva pysähtyi Kostosaaressa mummolan laiturissa.
-Joskus oli pyykkinaruilla seteleitä kuivumassa, kun joku matkustaja oli pudonnut järveen liian laitamyötäisessä ja kuivattaa piti niin isäntä kuin”käteinen”.
Mummo-sana nostaa nopeasti Raijan mieleen työteliäisyyden, tuon entisajan naisten myötäsyntyisen ominaisuuden. Ahkeran virrenveisuun myös ja huivipäisyyden sekä kirkkomekon ja tummat shaalit.
Niin ikään hän muistaa hyvin mummonsa kimeän ja nousujohteisen lehmien kutsuhuudon: HUIIIIIII!
Raija Ahlskog on ammatiltaan ruotsinkielen opettaja, työuransa Karjaan ala-asteella tehnyt. Lapsuuden kieli, kotiseudun murre on kuitenkin nykyään aina vain isommassa arvossa.
-Miten hauskasti muokattiin erisnimiäkin. Niinkuin vaikkapa Erosen Iekun Iekku ja veljpeskun Onnukka. Toki kaikki tiesivät että puhuttiin Enok Erosen Eino-pojasta ja tämän parhaasta kaverista, naapurin veljenpojasta nimeltä Onni.
Mummo ei aikaillut, vaan muutti savolaisten Amerikkaan
Pastori Seppo Hartikainen
”Mualimalle pittää lähteä”, kuului Tyyne-mummon toinen ohje lapsenlapsilleen. Ensimmäisessä hän korosti koulutuksen tärkeyttä. St. Andrew´s Lutheran Church -seurakunnan kirkkoherra Seppo J. Hartikainen on noudattanut parhaansa mukaan molempia.
”Pastori Seppo” (s. 1957) on kotoisin Kotkasta. Kotkalainen tuli myös isänäidistä Tyynestä (o.s. Nikkinen), vaikkakin hänet ehkä muistetaan paremmin Kuopiossa Puijon koulun arvostettuna vahtimestarina.
-Kun nimittäin isäni Eino, äitini Katri ja setäni Reino suuntasivat ”savolaisten Amerikkaan” ja perustivat vuodevaateliikkeen, tuli mummo perässä.
-Tyyne oli jäänyt leskeksi poikien ollessa pieniä. Nyt mummo antoi sitten aikaansa ja energiaansa lapsenlapsilleen. Hän oli lempeä mutta määrätietoinen nainen, perheyhteyttä ylläpitävä, aktiivikristitty kuten molemmat poikansakin. Myös hyvä kirjoittaja ja sangen mielikuvitusrikas ihminen.
-Mummo antoi joka käynnillä markan, mutta aina pientä tehtävää vastaan. Näin hän ohjasi vastuullisuuteen. Häneltä riitti ymmärtämystä ja kiinnostusta lastenlasten harrastustoimintaan, olipa kyseessä urheilu tai kulttuuri. Omat pojatkin olivat urheilumiehiä, pelasivat mm. aikanaan Kuopion Palloseurassa.
Huomattuaan Sepon musiikilliset lahjat Tyyne-mummo kannusti poikaa pianonsoittoon, maksoi tuntejakin.
Kun on joku joka pitää kädestä kiinni
-Äidinäidin Elsa Korhosen Savosta, Rautavaaralta muistan lempeänä sosiaalisena ihmisenä, joka nauroi ja hymyili paljon, Seppo Hartikainen toteaa. -Lieden ääressä puuhaillessaan hän usein hyräili. Ukille, Korpimäen kylän sepälle ja itseoppineelle maalaismiehelle, maistui joskus olut, mutta mummo ei siitä moitiskellut. Sen sijaan hän saattoi huomauttaa hyvillä mielin, kun Toimi-ukki pisteli lautasen tyhjäksi: ”Voe tuota meijän ukkoo, kun se syö voan kalakukkoo”.
-Elsan kalakukko oli minunkin herkkuruokaani, maailman parhaista Keyrityn muikuista tehty. Ja Kotkan mummon bravuuri taas oli puolukoista tehty vispipuuro.
Entäpäs pukeutuminen?
-Tyyne-mummo oli pyylevä, hyvinvoivan näköinen. Hänellä oli pitkä ”mummonmekko”, kaikki mekot samalla mallilla, ei esiliinaa. Elsalla oli pitkä hame ja usein ruudullinen pusero sekä aina esiliina, enimmäkseen valkoinen. Molemmilla oli nutturat vaikkakin erikokoiset.
-Mutta olemukseltaan ja käytökseltään Rautavaaran mummo oli jotenkin letkeämpi.
Erästä asiaa Seppo on miettinyt mummojensa sukupolvessa verrattuna vanhempiensa ja heidän ikäistensä tai nuorempien ihmisten käyttäytymiseen.
-Fyysistä hellyyttä näytettiin ennen erittäin vähän. Jos oli sairas, hammas lähtenyt, korva oli kipeä tai oli kaatunut ja satuttanut polvensa, silloin sai tuntea toisen ihmisen läheisyyden. Lääkitsemisen lisäksi mummo piti kädestä kiinni. Siitä tuli turvallinen, autuas olo.
-Sen olen muistanut, kun olen pitänyt pappina kuolevaa kädestä. Mieltä voi hoitaa silloinkin kun muu apu on jo turhaa.
Papin maratonit
Pastori Seppoa itseään pidetään seurakuntansa suomalaisten ja ”kielistenkin”jäsenten joukossa raikkaalla tavalla persoonallisena. Hän on poikamainen helposti erilaisista uusista ideoista ja aloitteista innostuva, monipuolinen musiikkimies ja ilmaisuvoimainen esiintyjä. Seppo on laulanut aikanaan bändeissä, ja nyt toinen hänen omista pojistaan elää parikymppisenä samaa vaihetta.
Uskonnollinen kasvuympäristö ei siis, niinkuin joku saattaisi luulla, nujerra omaa tahtoa vaan pystyy parhaimmillaan kannustamaan luovuuteen ja tekemään rohkeita valintoja.
-Minun ja vaimoni Lenan on helppo ymmärtää ja arvostaa näitä ihmisiä täällä. Siirtolaisuus on iso päätös, joka edellyttää uskallusta ja sitkeyttä, Seppo Hartikainen sanoo.
”Paimen” itse etsi pitkään tietään, yliopistossa kun oli teologian lisäksi monta muuta kiintoisaa oppiainetta.Vantaan Hakunilassa oli sitten vastavalmistuneen ensimmäinen toimipaikka, sen jälkeen Seattlessa Washingtonissa kului kahdeksan ja puoli vuotta. Floridan pesti alkoi 2007.
Hiukan poikkeuksellinen on myös Sepon saarnojen valmistelutyyli.
-Juoksulenkillähän minä teen usein saarnoja ja rukouksia ja pistän asioita järjestykseen. Saatanpa miettiä esimerkiksi, miten parhaiten tavoittaisin kolmannen ja neljännen polven suomalaiset kirkon piiriin. Enkä ihan tuloksetta.
Mikään maratonpuhuja hän ei ole, -juoksija kylläkin. Yli 50 maratonia on jo takanapäin!
Kaarina Naski
1950-Iuvulle tultaessa suomalaiset alkoivat muuttaa pois Harlemista, missä Työväentalo sijaitsi. Mustat siirtyivät vähitellen tähän kaupunginosaan ostivat lopulta Työväentalon kirkokseen. Kun Viola ja Bill huomasivat tanssiyleisönsä vähenevän, he päättivät muuttaa New Yorkista lokakuussa 1952 Lake Worthiin Floridaan.
Seuraava muistokirjoitus julkaistiin Raivaaja-Iehdessä.
Amerikansuomalaisen musiikin seminaari ja iltamat ‘Viola Turpeinen 100′ Riihimäellä 14.11.2009