Ahti oli antelias

Odotellaan

Odotellaan

Aamu aukeni aurinkoisena,tosin hieman tuulisena toukokuun 20.2014. Lady Margie oli huolehtinut kalaretken järjestelyt, tilannut Sport Fishing veneen nimeltään Classic, Boytonin venesatamasta.

Merellä olimme jo kello 7.30, tuuli idästä noin 15 mailia tunnissa. Allot olivat 3-5 jalkaa korkeita.
Capteeni Rex ajeli edestakaisin lännestä itään, matalasta syvemmälle. Kuusi siimaa perässä.

Saalista alkoi tulla, ensin saimme mustaevä tonnikaloja (black fin Tuna), 1-2 paunan kokoisia. Jonkin ajan kuluttua oli jo kunnon kokoisia kalojakin koukussa. Vapa taipui ja käsivarsissa tuntui kalan koko. Saimme neljä Dolphin-kalaa, (Ma-hi, Ma-hi) ne painoivat noin 12-24 paunaa (6-12) kiloa. Tosi värikkäitä,upeita kaloja.

Päivän kohokohta oli Lady Margin taistelu purjekalan (Sailfish) kanssa. Se koetteli hänen voimiaan ja lopuksi onkea oli kelaamassa myös Marjattakin. Komean kalan kiskoi veneeseen

Se himoittu purjekala!

Se himoittu purjekala!

Mate Doug, kaksin käsin nokasta vetäen. Kapteeni Rex otti yläkannelta kuvia uljaasta saaliista, tämä purjekala painoikin jo noin 35 paunaa, niitä ei ole lupa pitää ja tämäkin laskettiin takaisin mereen.

Lippu laitettiin liehumaan merkiksi saaliista.

Tämän retken päätteeksi tuli vielä yksi King-Makrilli ( kingfish ), siitä tulee savustettuna hyvää aterian höystintä. Lady Margien vieraina tällä hyväonnisella retkellä olivat Irene, Marjatta,
Pertti ja Jorma.

Tämä riemukas päivä, Mahi-Mahien kauniit värit ,tanssit laineilla ja purjekalan komea selkäevä ovat mielessä pitkään, ehkä kalojen koko ja paino tarinoita kertoessa kasvaakin? Tässä vaiheessa ne kylläkin ovat tosilukuja.

Upea saalis

Upea saalis

Kireitä siimoja, tight lines!
Jorma Huttunen

Finnish Canadian Volunteer receives his 1939 Winter War Medal posthumously:

Twenty-fourth of January 2012, 72 years after the conflict, delegation of family, friends and others arrived at the Canadian Naval Officers Mess in HMCS Bytown in Ottawa, to witness the ceremony of medal presentation to the closest known relative to Valter Sillanpää

Private Valter Sillanpää was a Canadian who volunteered in 1939 to fight for Finland’s freedom against the Soviet Unions unprovoked attack.

 He was born in northern Ontario, Canada, a little place called Copper Cliff on the 9th of December 1914 and 1973 he died in British Columbia. According to his nephew Dr. Lennard Sillanpää, Valter was a very good accordion player and used to play for dances and family get-togethers.

Valter was brought up in a typical Finnish Canadian home with strict adherence to what is right and what is wrong. This Soviet Russia’s attack against its small neighbor was definitely wrong. He volunteered with hundreds of other Canadians, Americans and many other nationalities to go help Finlandin its hour of need.

After the winter war was over, there were still over a thousand volunteers in New York City waiting to be shipped to Finland. Close to three hundred served in the front lines and three paid the ultimate price. Valter was discharged from the Finnish army and sailed back to Canada.

In the meanwhile, unbeknownst to him, during the year of 1940, the Finnish Defense Department had issued a “Winter War Memorial Medal” to all those soldiers who had served in the war, Canadian and American volunteers included, but pvt. Sillanpää never received his medal.

 Twenty-fourth of January 2012, 72 years after the conflict, delegation of family, friends and others arrived at the Canadian Naval Officers Mess in HMCS Bytown in Ottawa, to witness the ceremony of medal presentation to the closest known relative to Valter Sillanpää.

Lennard Sillanpää, PhD. of Orleans,ON. Canada had found the list of Canadian and American volunteers who never received their medals in the Toronto’s Finnish newspaper” Vapaa Sana” and contacted Lieutenant Colonel Dwyer Q. Wedvick NYSRetL, who was the contact person in the paper. Dr. Sillanpää identified himself as nephew of  Valter Sillanpää, and as far as he knew Valter had a daughter but the family had lost contact with her long time ago, so he was the closest living relative to pvt. Valter Sillanpää.

The Price of  Freedom Museum Inc. of Boynton Beach Florida, which organization has been entrusted by the Finnish War Veterans in America Inc. to organize the presentation of the remaining medals and diplomas to the volunteers or their closest living relatives got colonel Wedvick’s report in the beginning of the year and approval to proceed with the presentation.

Finnish embassy in Ottawawas represented by minister-counsellor Petri Kruuti, Canadian Nordic Society by Vice-President Lennart Nylund and Sillanpää family by Dr.Lennard Sillanpää, PhD. and his son Master Bombardier Paul Sillanpää 30th Field Regiment, Royal Canadian Artillery and Ms. Paula Hoggett of  Timmins Ont. Also in attendance was Mrs. Ritva Manner of Boynton Beach,Florida.

Colonel Harry I. Manner (NYSRetL) curator and president of  The Price of Freedom Museum Inc. thanked all those in attendance and brought the best wishes of  Hans Nyholm president and Mirja Silvan secretary of the Finnish War Veterans in America Inc. which organization is now located in Lake Worth, Florida.

 

1939 Winter War Medal

Dr. Sillanpää plans to donate the medal and the accompanying diploma to the CanadianWar Museumor to the Finnish War veterans museum in Sudbury.

There are 56 American and Canadian veterans still on the list who never received their medals.  The Price of Freedom Museum stands ready and willing to arrange presentation to veterans or next of kin when located.

Suomen presidentin vaalin toinen kierros: arvot ratkaisevat!

Eero Aaron-poika Laukkanen, Niilon isä

Vaalien 2. kierros, ennakkoäänestys Suomi Talolla

Todella yllattyneena olen seurannut Suomen presidentin vaaleja, ja saanut huomata, kuinka ihmisten ajatus-, ja arvomaailma on , ikava kylla 2000-luvulla muuttunut. Onhan aivan uskomatonta, ennenkuulumatonta, etta julkihomo, siviilipalvelusmies, ja kaiken lisaksi kirkoon kuulumaton paasi toiselle kierrokselle. Mielestani nykyisen presidentin, hankin seksuaalivahemmistoon kuuluvana, eika kuulu kirkoon, politiikka, ja arvomaailma ovat aiheuttaneet Suomessa sen, etta kirkostaeroaminen on lisaantynyt, ja suvaitsevaisuudessa on menty yli ayraiden, siita esimerkkina mm. Linnan juhlat, joissa homoparien tanssimisesta on tehty nayttavaa, ja muka ihailtavaa. Suomen kansan moraali on 2000 luvulla tuntuvasti laskenut, ja arvomaailma vahentynyt, ikava kylla. Mielestani siihen on suuri vaikutus istuvalla presidentilla. Presidentti on maan keulakuva, ja johtohahmo, hanesta huokuu maan voima, arvot, ja tahto. Siina mielessa presidentin virka on todella tarkea. Koti, uskonto, ja isanmaa, naihin peruspilareihin luotettiin sota-aikana, ja tulee aina luottaa. Sivarimiehena Haavisto ei tue naista yhtakaan. Pienen pojan isana haluan antaa pojalleni turvallisen, ja perusvarman tulevaisuuden, kenties joku paiva han kay Suomen armeijan ja jopa asuukin siella. Haluan, etta Suomea johtaa presidentti, jolla on arvot kohdallaan, ja voimme olla hanesta ylpeita.

Ilokseni olen laskeskellut niin, etta vahvasti keskustapuolueen kannattaja tiedan, etta suurin osa keskustalaisista omaa terveen, vahvan arvomaailman, missa perhe on yhteiskunnan perus, ja sen voimakas tukipilari. Nain ollen, suurin osa keskustalaisten aanista mennee Niinistolle, ja jos perustuslaillisistakin edes puolet aanestaa Niinistoa, on hanen voittonsa kuitenkin ylivoimainen, sanoisin 70 % – 30 %. Siispa kaikki joukolla aanestamaan, ja tekemaan Suomesta taas ylpeyden aiheemme, ja maailman parasta maata asuttaa! Kaikesta huolimatta, ja varmuudeksi, laitan illalla kadet tiukasti ristiin, ja pyydan apua ylhaalta; sielta sita sota aikanakin anottiin, ja sita tuli, silloinkin:) Iloista aanestamista kaikille, ja…muistakaa aanestaa… oikein;)

Tucco Tour IV – Kalifornia – Kesäkuu 2011

Lappeenrannan kaunis satama oli juuri lähtiessäni heräämässä kevääseen.

Raskas matka Suomesta tänne Yumaan kesti kaikkinensa 26 tuntia. Tasokartasta katsoen matkaa Lontoosta Phoenixiin, tuntuu tosi erikoiselta, kun lentoreitti ylittää jäisen Grönlannin eteläkärjen. Nyt matka kesti koukkaamalla 10,5 tuntia. Paljonkohan menisi, jos lentelisi suoraan? Vanha sanonta, jos ei jotain  ymmärrä, kuuluu, ”pallo on pyöreä”.

Ekan yön vietin hotelissa ja näin olin virkeänä herättelemään Tuccoja ylös keskiviikko aamuna. Talvehtiminen oli sujunut hienosti ilman mitään ongelmia. Pressujen alta paljastuivat siistit Tucot, jotka molemmat käynnistyivät, kuin palmupuun alta. No onhan noita koko metsikkö tässä vieressä. Ei kosteus-  eikä muitakaan ”viemärieläinten” aiheuttamia vaurioita. Valurautainen paistinpannukin oli tavaratilassa ilman mitään peitteitä ja sekin näytti aivan, kuin sitä olisi vasta käytetty. Ei täällä kuivassa ja helteisessä Arizonassa rauta kaapissakaan ruostu niin kuin esim. merellä seilatessa.

Yuma

Aamukahvit olen keitellyt ekapäivinä 3…4 välillä aamuyöstä. Kymmenen tunnin aikaero tuntui aluksi selvästi, mutta nyt olen jo jaksanut valvoa ilta pimeään, joka alkaa täällä ennen kahdeksaa. Viereisen Colorado-joen länsipuolella pimeys alkaa jo tuntia aikaisemmin. Viimeinen aikavyöhykkeen muutos on sitten Alaskan rajalla, jolloin kellonajat ovat samat kuin Suomessa. Vain yö ja päivä ovat vaihtaneet paikkaansa.

Erilaisia huoltotoimenpiteitä, Tuccoon öljynvaihto ja tankkaus, ja matkavalmius on melkein saavutettu. Jään kuitenkin vielä muutamaksi päiväksi tänne lojumaan.

Kävimme ystäväni Luisin kanssa yhtenä päivänä Meksikon puolella. Los Algadones on aivan rajapuomissa kiinni oleva pikkuinen ”ostosparatiisi” amerikkalaisille. Hammaslääkäreitä, partureita ja rättikauppoja kiinni toinen toisissaan. Rajamuodollisuudet olivat varsin yksinkertaiset, mutta takaisin tullessa Amerikan passitarkastaja huomasi t-paitani taskusta juuri ja juuri pilkistävän pienen sikarin. Ostin sen lounaspaikan kiertävältä myyjältä. Poltan joka vuosi yhden ja nyt ajattelin varautua taas sellaiseen. Ilmeestä päätellen se tarkastaja taisi vähän minua nuhdella? Siinä päällyksessä kun luki ”Original Cuba”. Siitä selvisin sillä, kun itse henkilökohtaisesti kävin viemässä sen takaisin Meksikon puolelle roskakoriin. Amerikan roskiksiin sitä ei saanut laittaa. Ehkä se äijä pesi vielä kätensäkkin sen saasteen jäljiltä?

Los Algadones

Polkupyörälläkin olen löytänyt muutamia reittejä ja niistä ajeluista oikean käden selkämyksessä on muistona auringon tekemiä pieniä vesikelloja.

Maailma kehittyy ja niin myös Amerikkakin huimaa vauhtia. Kuusi kuukautta sitten pikkutucon tankkaus kolmella taalalla aiheutti lähes aina mahtumis vaikeuksia. Nyt tuokin ongelma on tipotiessään. Voisi kokeilla jo melkein neljällä?  Niin muuttuu maailma.

Viimekesäinen matka vei meidät Floridasta Halifaxin kautta tänne Arizonaan. Tuo reitti on merkitty karttaan vihreällä. Nyt on tarkoitus tehdä vastaava koukkaus luoteisnurkan, Alaskan kautta takaisin syksyksi Floridaan.

Se punainen on auton hakumatka Seattlesta syksyllä 2009.   

Tuccotour I- III

        

 Champions liigan loppuottelua jalkapallossa seurasin eräässä Yuman pubissa televisiosta. Lontoossa pelattu peli alkoi täällä aamupäivällä klo 11.00, eikä tunnelma noussut Suomi – Ruotsi ottelun tasolle kuten silloin Old Cockissa, Lappeenrannassa. Olin Yuman baarin ainut pelin seuraaja!  ”Parempi yksin oikeassa, kuin joukon mukana väärässä”. Näille pitää olla soikea pallo.

Eihän tämä karavaani-harrastus tietenkään veneilylle vedä vertoja, mutta on ihanaa käydä nukkumaan, kun kaikki polkupyörää kevyemmät rientää metrin korkeudella kohden itää.  Tucon takana oleva leikkimökin kokoinen peltinen varastokoppikin kaatui tuulen voimasta. Palmutkin kyllä taipuivat, mutta pysyivät pystyssä. Tuulipintaahan niissä on vain optarin purjeen kokoinen tussukka aivan latvassa. Tuuli oli sitä luokkaa, että veneessä ei nyt nukuttaisi. Lepareiden ja kaikkien kiinnitysten vahtiminen varmasti pitäisi siitä huolen. Tucon kiinnitykset kuitenkin kestävät suuremmankin myrskyn rauhallisilla yöunilla. On onni olla rutikuivassa Arizonassa nyt.

Onni vaihtui kuitenkin onnettomuudeksi heti seuraavana yönä. Alkoi armoton hammassärky juuri ennen viikonloppua. Maanantaikin oli Amerikassa suuri juhla, ”Memory Day”, joten skootterilla Meksikoon. Pikkutucon jätin parkkiin rajalle, kun Los Algodineksessä omissuhteet noilla härveleillä vaihtelee kuulemma äkkiarvaamatta. Kylässä on noin kymmenentuhatta asukasta, joista yksin hammaslääkäreitä runsas 300 ! 

Olin aamulla Kivisen Tiinan suositteleman hammasklinikan ovenkahvassa ja apua sain tuossa tuokiossa. Eka kuvat osoittivat jo kuitenkin, että nyt on syytä mennä erikois-klinikalle. Niin sai suomalainenkin nauttia amerikkalaisten vaatimasta palvelutasosta. Minua kuljetettiin parikertaa autolla edestakaisin noiden kahden klinikan väliä ja mm. puudutuksia tehtiin kolmesti ja röntgenkuvia otettiin erivaiheissa ehkä kymmenen sen kuusituntisen aikana, kun siellä vietin. Hampaan juurikäytävän sisus vaihdettiin uudeksi.

www.endoplusalgodones.com  Ensin tehtiin muotti sulattamalla juurikäytävään muovia, jolla mallineella joku paikallinen laboratorio valoi uuden sisustan kahden tunnin toimitusajalla!  Toisessa klinikassa tehtiin viimeiseksi muotti hampaan ”hatuksi”. Taisivat puhua jostain kruunusta, joka asennetaan tulevana torstaina, kun sen ensin jokin valimo on valmistanut. Se juurijuttu maksoi 320 $  (n. 230 €), ja kruunajaisten hinta tulee olemaan 260 $ ( 190 € ).

Hammaslääkäri

          

Muutenkin ote klinikoissa oli hyvin leppoisa. Lääkäri lauleskeli hammasta operoidessaan ja joutoaikoina he istuivat potilaiden kanssa samassa odotushuoneessa.

Juurispesialistin luona oli sen aamupäivän aikana asiakas mm. Perusta, Hollannista ja Suomesta.

Aika vaikuttava kokemus noilla rahoilla.  Extremeä parhaimmillaan. Suosittelen.

Lauantaina tulisi kuitenkin olla Los Angelesin lentokentällä. Saapuu Tuccoon laki ja järjestys, jos Helsingin kassinkantajat siihen suostuvat.

Kruunajaiset Meksikossa kesti 15 min ja uteliaisuuteni palkittiin operaatiossa tehtyjen muottieni ja niiden mallien lahjoituksena minulle. Hampaiden välissä näkyvä salmiakki on Suomesta tuotu, koska sitä herkkua ei saa Amerikasta.

            KUVA 6020047

Tuo pari päivää pitämäni työ-kruunu on väristä päätellen kaiketi jotain jalometallia, mutta lopullinen näyttää valkoiselta, ilmeisesti opaalia?  

Ei se hammashoitokaan niin halpaa ollut, sillä kruunajaisten paluumatkalla Kalifornian Sheriffi antoi 184 taalan sakon ilman kypärää ajosta!  Arizonassa ei tuota pakkoa ole ja niin kuin me kaikki nyt tiedämme, Kaliforniassa se on pakollinen. Käytän sitä normaalisti toki aina, mutta täällä helteessä tuli opittua paikallisten motoristien käytäntö. Lippa taaksepäin ja menoksi.

Lopulta pääsin liikkeelle päivää ennen Nallen lentoa Los Angelesiin. Kohta Kalifornian puolella oli ratsia, jossa kaikki liikenne pysäytettiin. Nyt tutkittiin hedelmiä ja minun jääkaapistani kävivät ottamassa muutaman appelsiinin omia tutkimuksiaan varten. Kalifornian leimoilla varustettuina ne olivat kyllä heidän omaa tuotantoaan, mutta nekin näyttivät nyt kiinnostavan?

Sain monien vaiheiden jälkeen hyvän leiripaikan aivan lentokentän päästä, josta oli lyhyt matka noutaa taxilla uupunut suomen matkaaja.   

Tucco

  

Järjestys alkoikin jo muodostumaan heti ensimmäisenä yhteisenä aamuna, kun heräsin pölynimurin pauhuun aamukuudelta. Laki tulenee kai vasta lounaan jälkeen?

Laaja hiekkaranta-alue veti puoleensa viikonloppuna lainelautailijoita ja grillijuhlista nauttivia nuoria. Beach Volley kenttiä oli 12 kpl aivan rinnatusten. Yritin jäädä katselemaan tuota näyttävää urheilua, mutta takaa minua kehotettiin jatkamaan pyöräilyä  (§ 1). Alueelle oli rakennettu pyörätie betonilaatoista. Se kiemurteli rannan tuntumassa yli 12 mailin pituisena. Marina del Rey:n satama-altaassa seurasimme ison hylkeen verkkaista liikehdintää.

Kalifornia

Kalifornian vehmas luonto esittäytyi koleassa alkukesässä monipuolisen kauniina viiniviljelmineen.

San Fransicon kaupungissa onnistuimme saamaan leiripaikan läheltä keskustaa, jonka nähtävyyksiä sukellamme huomen-aamulla tutkimaan. Ensin täytyy kuitenkin korjata vuotamaan alkanut jäähdytysvesiletku. Uusi löytyi lähikorjaamosta ja ongelma saatiin korjattua.

 

Helpoin tapa tutustua nopeasti kaupungin nähtävyyksiin on tehdä se järjestetyillä kiertoajeluilla.  Viileässä ilmassa bussin avoimella ylätasanteella värjöttelimmekin noin 3 tunnin kiertoajelun kaupungilla. Golden Gate, yksi maailman kuvatuimmista turistikohteista ja sen läheisyydessä vankilasaari Algaratz,  olivat taaskin objektiivien ykköskohteina.  San Francisco sijaitsee kukkuloilla, joiden ylitys vanhaan malliin ”Cable carilla” oli tietysti turistin koettava.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Kaupungin keskustassa on laaja ”China Town”, jonka lukemattomat rihkamamyymälät tarjosivat erilaisia houkutuksia, koruista taisteluvälineisiin.

Napa Valley on yksi suuri viinintuotantoalue kahden vuorijonon välissä, ja siellä yli 400 viinitilaa toimii ja tarjoaa tutustumismahdollisuuden viinin valmistuksen saloihin. Yritimme selvittää tuota mysteeriota vain yhdessä pisteessä, sen elinkaaren loppuvaiheessa.  Nautittiin erään tunnetun viinin tuottajan tuotteita sen maistiaistiloissa. Joitakin tuotantovaiheita jäi näin varmaan näkemättä, mutta lopputuloksen laatua ei voinut kuin ihastella.

Viiniviljelmät kauniisti kumpuilevassa maastossa ruusuistutuksineen olivat kaunista katsottavaa ja koko seudusta jäi mielikuva hyvin kukoistavasta liiketoiminnasta.

Koko Pohjois-Kalifornian maisema on kuin postikortista. Kuinka onkaan voitu tuhlata kauneutta noin paljon yhteen ja vielä niin huonosti taloudestaan huolehtivaan valtioon?  Hinnat turistille ovat kyllä aivan omaa luokkaansa. Punapuut, nuo metsien jättiläiset kasvoivat tien varsilla ja suurimmat näkemämme noin 3 metrin läpimittaisina varastivat huomion kevään muutenkin rikkaassa kasvustossa.

 Matkasimme Los Angelesista aluksi rantateitä nrot 1 ja 101 ja siirryimme maisematie 96 kautta itään, valtatielle nro 5.  Tuo 150 mailin mittainen, mystinen ”Bigfoot Scenic Byway”,  taisteli raivokkaasti tilasta yhdessä Klamath-joen kanssa.

Klamath River

       

 

   

Maisemat rannikolla häikäisivät  erilaisten  kukkien ja pensaiden väriloistolla ja päätyivät lopulta Mount Shastan ylängölle tunturilapin maisemia mukailevien kituvien pensaiden kirjoksi.

 

Kiitos kauniille Kalifornialle. Me jatkamme pohjoiseen.

Etelä-Amerikan Odyssey

 

 

P1

Maaliskuun 8. päivänä alkoi noin 80 toiveikkaan matkalaisen bussimatka kohti Miamia ja sieltä lentäen edelleen Buenos Airesiin ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme.

Aikaisen perille tulon vuoksi ei vielä voinut majoittua hotelliin, aloitettiin päivä kiertoajelun merkeissä. Monelle meistä tämä oli jo tuttua ensimmäisen Etelä-Amerikan matkamme yhteydessä, joten en puutu siihen enemmälti. Mainitsen vain viimeisen kohteemme hautausmaan ja sen vaikuttavat mausoleumit, jotka ensimmäisellä kerralla jätin syrjään.

P2

Oppaamme kertoi Eva Peronin ruumiin vaihderikkaasta seikkailusta. Oli nimittäin ollut vaikea päättää, missä hänen viimeinen lepopaikkansa tulisi olemaan. Ruumis kävi Euroopassa useammassa paikassa ja muuallakin ennen kuin se päätyi mahtavaan ja varsin koristeelliseen mausoleumiin Buenos Airesin hautausmaalla. Eli meidän oppaamme viimeinen toteamus oli että Eva Peron matkusti ruumiina enemmän kuin konsanaan eläessään.

  Majoituimme vihdoin ja meillä oli vapaa ilta kuten myös vapaavalintainen ohjelma seuraavana päivänä. Illalla sen sijaan oli vuorossa illallinen, jonka yhteydessä oli argentiinalainen tango esitys. Ruoka oli hyvää ja tanssijat erinomaisia. Eihän voinut verrata suomalaiseen tangoon, sen moni meistä jo tiesi.

   Tämän Buenos Airesissa olomme aikana sai matkamme ohjaaja Seppo Palokas ikävän uutisen, hänen vaimonsa Irmeli oli kuollut. Moni meistä arveli, että mitäs nyt tulee eteen. Sepon vastaus oli varma. Hän ei tahtonut jättää meitä pulaan, koska hän tiesi, että kotipuolessa Irmelin tytär tiesi, kuinka hoitaa asiat kuntoon.

Kohti Andeja

 

P3

Maaliskuun 11. päivin aamuna olimme kaikki lähtövalmiina kohti Andeja. Busseja vaan ei kuulunut määräaikaan. No olihan tämä sitä ”manjana” maata. No kyllä ne vihdoin tulivat ja matkatavarat ladattiin ruumaan. B-bussi pääsi heti matkaan, mutta A-bussilla oli pieni ongelma, ilmastointi ei toiminut. Se saatiin vihdoin korjatuksi ja nyt mentiin jonkin matkaa, jolloin se alkoi taas oikutella. Kun sitten pysähdyimme ensimmäiseen lounaspaikkaamme, jossa B-bussin matkustajat olivat jo syöneet, saatiin siihen oikean kokoinen osa ja lounaan jälkeen jatkettiin matkaa.

  Kaikki sujui hyvin aluksi, mutta sitten yllätti sade, välillä aika rankkana. Mendozan hotelliin päästyämme, oli joillakin matkustajilla ikävä yllätys. Sade oli kastellut matkalaukut, niin että vaatteet oli vietävä pesulaan. Kuinka tämä oli mahdollista. Tämä bussiyhtiö oli kehunut loistavaa kalustoaan. Uusissa moderneissa busseissa matkanteon piti olla kuin unelma. Ilmeisesti meitä oli petetty. Seppo oli asiaan tyytymätön ja vaati uudet bussit loppumatkaksi.

 Seuraava aamu alkoi Mendozan kiertoajelulla. Kaupunki oli vauras. Useat puistot. joissa pysähdyimme olivat vehreitä kukka- ym. istutuksineen. Vihdoin saavuimme kaupungin näköalapaikalle jaloittelemaan ja kuvanottoon. Suloinen pikkukoira, joka kuului, jollekin seudun kauppakojun omistajista, juoksenteli vapaana ja sitä silittämään osui matkakumppanimme Bert Hamlin. Koira varmaan säikähti vanhan herran kävelykeppiä ja iski hampaansa ojennettuun käteen. Ei siinä muu auttanut kuin lähteä ensiapuun, joka vei meille niin tärkeää aikaa. Ehtihän siinä ajassa kuitenkin syömään lounaan ennen matkan jatkumista.

P4

P4

  Andeille ajo jatkui pari kolme tuntia myöhemmin. Ilma oli suotuisa. Mahtavat vuoret avautuivat eteemme. Jonkin aikaa rinnettä ylös ajettuamme saavuimme pienen järvimaiseman kohdalle ensimmäisiä kuvia näppäilemään. Tuula Salmela erikoiskameroineen oli jo bussista käsin ikuistanut monta kohdetta. Hän sai olla onnellinen. että hänellä vielä oli kamera tallella. Kun bussin ilmastointilaitetta oli korjattu hotellin edessä, ilmestyi jostain pari pitkäkyntistä naishenkilöä, joista toisen käsi oli jo ojennettuna Tuulan kameraa kohti.. Pirkko Tiilikainen onneksi huomasi tilanteen ja sai heidät karkoitetuiksi. Olihan meitä jo varoitettu tämän kaltaisista tilanteista.

  Matka jatkui. Korkeammalla näkyi jo lumen peittämiä huippuja. Kun pysähdyimme seuraavalla lepopaikalla, tuntui kuin ilma olisi muuttunut kylmemmäksi. Tuuli pieksi kasvojamme ja ymmärsimme tietysti, että tällaista se oli aina näin korkealla. Inka-intiaaneilla oli siellä myyntikojunsa, joissa oli tarjolla monenlaisia käsintehtyjä koruja ym. esineitä. Jatkettiin matkaa alas rinnettä Chileä kohti. Andien ylityksen viimeinen etappi alkoi, kun passintarkastus ja käsitavaroiden tutkiminen oli ohi. Seisoimme rivissä kassit yms. edessämme pöydän päällä ja tullin palveluskoira nuuhkaisi tavaroitamme, eikä löytänyt huumeita tai tuoreita hedelmiä keneltäkään.

  Nyt sitten mentiin pilkkopimeää vuorenrinnettä alas kohti Santiagoa, jonne saavuttiin myöhään illalla. Aamulla oli kiertoajelu. Osuimme sinne juhlapäivänä, ja Presidentin palatsin läheisyydessä oli paraati. Pääsimme livahtamaan joidenkin hevosratsujen välistä muita nähtävyyksiä katsomaan. Tämä 7 miljoonan kaupunki on juuri nauttinut 200 vuoden ajan itsenäisyydestä. Pysähdyimme Metropolitan Cathedral -kirkon aukiolle valokuvaamaan. Paikallinen oppaamme kertoi, että paavi John Paul II kävi täällä 1980-luvulla. Kaupungin näköalapaikalta avautui varsinainen panodraama yli seudun.

Celebrity Here We Come

 

  Kun seuraavana päivänä vihdoin saavuimme päämääräämme Valparaisoon, missä risteilyaluksemme Celebrity Infinity odotti meitä, huokaisimme helpotuksesta. Seikkailumme tältä osin oli ohi ja me kestimme sen. Alkuvalmisteluiden jälkeen pääsimme pian hytteihimme ja olimme valmiit kaikkeen mitä oli edessämme seuraavan kahden viikon ajan.

La Serena ja Coquimbo

 

P5

Ensimmäinen maaretki  oli jo seuraavana päivänä. Saavuimme La Serenaan, joka on Chilen toiseksi vanhin kaupunki, perustettu syyskuun 4. päivä 1544. Kaupungin espanjalaiset perustajat ehtivät tuskin saada sen perustuksia alulle, kun Arauconos intiaanit hyökkäsivät sinne ja kapteeni Francisco de Aguirrea pyydettiin perustamaan se uudestaan 1549.

  Monet  La Serenan rakennukset ovat puusta ja tyyliltään pääasiallisesti 1500-luvun italialaista renessanssia. Tärkeimpiä vierailun kohteita olivat San Franciscon kirkko, joka kesti  tulipalon v. 1680. Yliopiston yhteydessä on mineraalimuseo, jonka kokoelmiin kuuluu huomattava määrä Chilen, Brasilian, Afrikan ja Intian arvokiviä ja mineraaleja. Arkeologisen museon kokoelmiin kuuluu muinaisten ihmisten ja kulttuurien vaatetus, työkaluja ja kotia käsittelevät esittelyt.

  Koska La Serenan retket oli jo myyty otimme rannalta taksin ja lähdimme tutustumaan lähiseudun Coquimboon. Nyt alkoi kiipeäminen jyrkkää mäenrinnettä ylös. Meillä oli pieniä kielivaikeuksia, mutta pystyimme kuitenkin näkemään minkälaisissa olosuhteissa täällä elettiin. Kipusimme aivan huipulle, missä oli moderni Guayacan Church, jonka ääreltä avautui hieno näköala yli koko seudun. Jatkoimme matkaamme alas rinnettä ja ajoimme käsityöläiskojujen ja kalatorin ohi takaisin laivallemme.

 Arica, Chile

 

  Meripäivän jälkeen saavuimme Aricaan, Chilen pohjoisimpaan kaupunkiin. Vuonna 1570 perustettu kaupunki on kuuluisa merenkulkukaupunki, jonka läpi kulkevat lähiseudun kaivoksien hopea ym. arvomineraalit. Seudun alkuasukkaat, jotka tunnettiin nimellä Chinchoros olivat kuuluisia muumiointitaidostaan. Niinpä tämän seudun San Niguel de Azapan arkeologisessa ja antropologian museossa tavataan nämä maailman vanhimmat muumiot, jotka ovat monta sataa vuotta vanhempia kuin egyptiläiset muumiot

  Lähellä satamaa tullaan ensin Colon aukiolle, jonka vehreiden puiden ja suihkulähteen luona on mukava oleskella. Lähettyvillä on myös tullirakennus, jonka on suunnitellut kuuluisa arkkitehti Gustave Eiffel 1800-luvulla. Tosin rakennus toimii nyt näyttelykeskuksena. Saman arkkitehdin suunnittelema on myös San Marcos -katedraali, joka kauniisti  erottuu ympäristöstään vaaleanpunaisen ja valkoisen värinsä johdosta. Vuonna 1888 sattuneen maanjäristyksen johdosta kirkko jouduttiin rakentamaan uudestaan.

Lima, Peru

 

P6

  Nyt saavuimme Perun pääkaupunkiin Limaan, jossa on yli 8 miljoonaa asukasta. Kun se perustettiin v. 1935, kutsuttiin sitä aluksi ”kuninkaitten kaupungiksi”. Ennen kuin espanjalaiset kuningatar Isabellan määräyksestä valloittivat Perun, asui siellä inka -intiaaneja. Heitä hallitsi kuningas ja he palvoivat auringon-jumalaa uhreineen. He kehittivät erinomaisen kastelujärjestelmän ja olivat mestarillisia muurareita rakentaen kivilinnoituksia, valtavia temppeleitä ja kokonaisia kaupunkeja. Oli varsin hämmästyttävää,  sillä näiden rakentamiseen käytettiin valtavia kivenjärkäleitä ilman nykyaikaisia työkaluja tai muurilaastia. Eikä heillä ollut vetoeläimiä, eikä mekaanista väkipyörää. Kuinka he sitten kuljettivat näitä isoja kivenjärkäleitä, se on edelleen arvoitus.

   Vaikka inkoilla ei ollut kirjoitettua kieltä, he harjoittivat hyvin korkeatasoista lääketiedettä mm. aivokirurgiaa. He viljelivät maissia, maapähkinöitä, erilaisia paprikoita ja yli 200 perunalajia. Suomalaisessa keittiössä peruna on tärkeä ruokalaji, eikä kai missään muussa kielessä ole nimeen sisällytetty perunan alkuperäismaan maan nimeä – peru-na.

  Liman historiallisesti viehättävin osa on ns. vanha kaupunki, jossa arkkipiispan palatsi, hallinnollinen palatsi, kaupungintalo ja katedraali reunustavat kaunista aukiota Plaza Mayor, ja sen suihkulähdettä. Nämä rakennukset edustavat neo-klassista tyyliä. Vanhan kaupungin ulkopuolella olivat mm. Kultamuseo, jossa on esillä mm. perulaiset kulta- ja jalokivikorut sekä  aseita siirtomaan ajoilta. Lähellä toisiaan ovat Larco  Herrera museo, jonka kokoelmissa on runsaasti  saviastioita, joita käytettiin jo paljon ennen Inka-impeurimia.  Lima sijaitsee myös kansallinen antropologian ja arkeologian museo sekä siirtomaan taidemuseo. Härkätaistelusta kiinnostuneiden on syytä vierailla Taurinon museossa. Perun härkätaistelu-areena on Etelä-Amerikan vanhin.

Manta, Ecuador

 

  Tässä vaiheessa, kun oli vuorossa Ecuadoriin tutustuminen, en varannut paikallista opastettua matkaa. Kohta laivasta päästyämme nousimme bussiin, joka kuljetti meidät sataman läheisyydessä olevalle torille. Tarjolla oli monenlaista käsityötä, koruja, taidetta yms. Mikä oli erittäin huomioonotettava seikka, että kukaan ei yrittänyt pakolla myydä tavaroitaan ja saimme rauhassa tehdä valintamme. Meitä oli neljän henkilön ryhmä entisiä New suomalaisia naisvoimistelijoita (Kaarina, Seija, Anja ja allekirjoittanut). Ostokset tehtiin nopeasti, joten meille jäi runsaasti aikaa vielä maissa oloon. Torin vieressä olevan taksiaseman luona kävimme sitten neuvottelua lähikaupunkiin Montikristoon menosta. Matkan varrella ohitimme kahvipaahtimon ja nappitehtaan, mutta emme osoittaneet minkäänlaista kiinnostus niissä käyntiin. Montikristossa oli myös viehättävä pieni torialue paikallisen kirkon juurella. Kiipesimme portaat ja tutustuimme kirkkoon ja aloitimme sitten paluumatkan laivalle. Näin jälkeen päin ajatellen, olisi ollut erittäin mielenkiintoista tutustua myös kuuluisaan panama-hattutehtaaseen, josta ystävämme Tuulikki kertoi myöhemmin. Näitä panamahattuja oli kyllä kaupan torilla, mutta emme tienneet olivatko ne aitoja vai jäljitelmiä.

Panaman kanaali

 

P7

  Nyt sitten tulimme siihen kohteeseen, jota moni meidän seurueestamme oli eniten odottanut. Aamun valjetessa lähestyimme kanavaa, jossa meiltä menisi koko päivä seuratessa, miten me hitaasti, mutta varmasti liukuisimme eri sulkujen kautta eteenpäin. Panama Citystä häämöttivät kaukana pilvenpiirtäjät. 

  Noin 80 kilometriä pitkä Panaman kanava yhdistää toisiinsa sekä Tyynen valtameren että Atlantin. Kanava avattiin virallisesti 15.8.1914, jonka jälkeen sen läpi on kulkenut yli 957 698 alusta. Tyyneltä valtamereltä tultaessa saavutaan ensin Mirfalores -suluille, joita on kaksi kappaletta. Nyt  päästään Miraflores-järvelle, jota seuraa Pedro–sulut. Tähän mennessä alus on noussut kokonaiset 26 metriä ja pääsee oman moottorinsa avulla jatkamaan matkaa Gatun järvessä. Järven toisessa päässä on Gatun –sulut kolmessa eri tasossa ja tätä tietä matka jatkuu edelleen Karibian merelle ja Atlantille.

  Järvien kohdalla laivat kulkevat omalla voimalla, mutta suluissa sähköveturit avustavat niitä. Laivojen koosta riippuen ne saattavat tarvita jopa neljä veturia kuljettamaan niitä sulun läpi. Kunkin sulun toimintaan tarvitaan 197 miljoonaa litraa vettä. Olipa tosi ihmeellistä ja mielenkiintoista seurata tätä laivan kannelta.

P8

Osa matkustajista poistui laivasta välillä eri kiertoajeluille. Meidän naisvoimistelijaryhmämme ajoi ensin tiheän, vehreän sademetsän halki. Ensimmäinen pysähdys oli Gamboassa, josta saimme seurata erään aluksen hidasta kulkua sulkujen lävitse. Matkamme jatkui nyt Panama Cityyn, jonka siluetin ääriviivat noudattivat pilvenpiirtäjien linjaa. Kävimme myös Panama Cityn vanhassa kaupunginosassa, jossa oli myös käsityöläisten kojuja. Vielä viimeinen etappi ja palasimme laivalle ja matkamme viimeinen kohde tulisi olemaan Cartagena, Colombia.

Cartagena, Colombia

 

  Vuonna 1533 perustettu Cartagenan kaupunki on suosittu turistikohde ja pikemminkin uudenaikainen metropoli kuin eräs uuden maailman vanhimmista kaupungeista. Sen satama, linnoitukset ja muistomerkit ovat olleet Unescon maailman perintölistalla jo vuodesta 1984 alkaen. Sen muurit kätkevät sisälleen siirtomaa-ajan arkkitehtuurin sekä sota- ja uskonnolliset muistomerkit.

  Espanjalaiset aloittivat vanhan kaupungin muurien rakentamisen jo 1586. Se on kaunis, idyllinen kokonaisuus kauppoineen, ravintoloineen ja siihen voi mukavasti tutustua kävellen. Siellä on kolme kirkkoa: San Pedro Claver, Santo Domingo ja 1600-luvulta peräisin oleva katedraali. Museoista löytyy erikoinen kokoelma muinaista kultaa ja keramiikkaa ja jopa kidutusvälineitä ja aikakauden taideteoksia.  Mahtava San Felipen linnoitus on suurin uuden maailman espanjalainen linnoitus, josta aukeaa hieno näköala yli kaupungin.

  Erikoinen tapa tutustua tähän alueeseen oli hevosten vetämässä rattaassa. Kiersimme yhtä katua alas ja toista ylös. Se oli huoletonta menoa ja se kattoi suurimman osan vanhaa kaupunkia. Erikoisesti kauniit parvekkeet kukkaistutuksineen kiinnittivät huomion. Ajelu päättyi pieneen kävelyretkeen. Tässä vaiheessa emme saaneet olla rauhassa katumyyjiltä. Heitä näkyi tulevan joka kulman takaa. Tämä oli viimeinen etappimme, niin mikäpäs siinä, soimme heille suosion ja teimme pieniä ostoksia.

Laivalla viihdyttiin

 

Maissa käyntien välissä oli meripäiviä, jotka sai ottaa levon kannalta, jos niin halusi tai osallistua ohjelmiin, joita riitti runsaasti. Ylä-kannella oli kävelyrata, joka varsinkin aamuisin oli ahkerassa käytössä. Jos halusi harrastaa paikallaan kävelemistä, niin kuntosalin koneet olivat käytettävissä. Laivalla oli kaksi uima-allasta tavallinen kylmävesiallas sekä lämmitetty terapia-allas. Varsinkin me suomalaiset kävimme saunassa uinnin jälkeen. 

  Celebrity-teatterissa voi päivittäin kuunnella mielenkiintoisia luentoja, joista monet käsittelivät edessä olevia maaretkiä.

  Kuinka näyttää nuoremmalta, kuinka voi pudottaa painoaan sekä akupunktio-seminaareja oli tarjolla. Liikuntaa oli mahdollista harrastaa myös tanssitunneilla  opetellen salonkitansseja tai jopa suosituksi tullutta ns. line dancing.

P9

  Iltaisin nähtiin Celebrity-teatterissa korkeatasoisia esiintyjiä. Näistä mainittakoon Broadway tasoa olevat taiteilijat, jotka esittivät showt:  Broadway,  Disco Dancing ja Music Around the World. Näiden tanssijoiden lisäksi ohjelmaan kuului myös taitava akrobaattipari, joka välillä leijaili melkein katsojien päällä. Celebrity orkesterin säestäessä musiikin.

  Muista esiintyjistä mainittakoon tunnettu pianisti Brooks Aehron. Hän esiintyi useamman kerran teatterissa ja katsomo aina täynnä kuuntelemassa klassista musiikkia, jota hän panosti mielenkiintoisella tiedolla säveltäjistä ym. musiikkiin liittyvillä yksityiskohdilla.

  Ruokailu tietenkin on laivalla aina hyvin tärkeää. Meidän ryhmän illallispaikka oli Trellis ravintola. Lounasaikaan ja aamiaista söimme usein 10. Kerroksen Ocean View Cafén buffet:ssa. Samassa kerroksessa olivat myös  AquaSpa Café ja Breezes Poolside Grill, josta sai hampurilaisia ja hot dogeja sekä pizzaa.

  Matkamme aikana oli kolme eri illallistilaisuutta, joihin miehet olivat pukeutuneet frakkeihin ja naiset parhaisiin ilta-asuihinsa. Näissä tilaisuuksia valokuvaajat olivat liikkeellä ja ottivat kuvia pöytäseurueista. Kuvat olivat myöhemmin näytteillä kuvagalleriassa, ja jos ne onnistuivat hyvin, niin niitä voi ostaa, joskin hinta oli varsin korkea.

  Laivalla oli niin paljon ohjelmaa, että en pysty sitä kaikkea tässä mainitsemaan. Voin vain sanoa, että henkilökuntaa oli paljon ja meistä pidettiin erinomaista huolta. Aivan alimmassa kerroksessa oli laivan terveysasema. Jotkut allekirjoittanut mukaan luettuna joutuivat käyttämään sen palveluja. Eräs ryhmäämme kuuluva Markku Saari, joutui viettämään monta päivää sen sairashuoneessa ja lopulta hänet jouduttiin toimittamaan sairaalaan Perussa, missä harkittiin jopa leikkaamista. Siihen ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä ja hän pääsi takaisin laivalle. Kun sattumalta tapasin hänet ja vaimonsa Tertun K-Martissa matkan jälkeen oli hän jo tervehtynyt ja voi hyvin.

P10

  Vaikka tällä matkalla oli monta eteen tullutta vastusta Buenos Airesista lähtien, on siitä jäänyt useimmille hyvät ja positiiviset muistot. Tutustuimme uusiin ystäviin. Sepon johdolla meidän ryhmällämme oli kaksi yhteistä tilaisuutta, cocktail-kutsut, joissa saimme seurustella toistemme kanssa. Laivalla olon aikana vietettiin varsin monen syntymäpäiviä.  Osallistuimme monille opastetuille retkille. Tällä risteilyllä retket olivat tosin kalliimpia kuin viime vuoden Euroopan matkalla. Mutta ne jotka eivät halunneet osallistua niihin, keksivät omat retkensä ja käyttivät taksien ja pikkubussien palveluja. Fort Lauderdaleen palattuamme oli meitä tuttu bussi jo odottamassa ja pääsimme takaisin Lantanaan, mistä jatkoimme matkaa kotiin.

Anneli Alperin

 

Lisää kuvia USAsuomeksi.com Kuvapankissa:
http://www.usasuomeksi.com/Kuvapankki/2011%20Sepon%20seurassa%20Etela-Amerikassa/

Aulis Murto – Runo Suomen keväästä

Suomen kevät

Aulis Murto

 Valo talven tumman voittaa,
Suomen luonto virkoaa.
Silloin uusi aika koittaa,
luonnon voimat voiton saa.

 Ihminenkin katso tuota,
kuule tuulten huminaa.
Sinisimmän vuokon luota
löytyy kesän ihmemaa.

 Kohta kukkii tuomen oksa,
kohta kesä kukoistaa,
muuttolintuin lauleloissa
suven elon tunnistaa.

 Taas kun koittaa uusi aamu,
sydän lauluun puhkeaa.
Pois jo haihtui talven haamu,
kanna emme muistoaan.

 Ystäväni kukkateille
astu paljain varpahin.
Tule suven tantereille,
laula laulu kaunehin.

 Tunne Suomen suven tuoksut,
kohtaa luonnon kauneus.
Kuule kevätkoskien juoksut,
näe kesäöiden valkeus.

 Suomen suvun lauleloissa
elää luonnonrakkaus.
Vaik´ oot kaukana ja poissa
sulla on kotiin kaipaus.

 Missä Suomen kansan lapsi
maailmalla lienetkään.
Tulethan, vaik’ harmaahapsi,
kesää Suomeen viettämään!

Tucco Tour III – Lokakuu 2010

LOKAKUU 2010

Kyllä ruoka ja kalja kuuluivat Tombstonen saluunan tarjontaan. Muut huvitukset, niin kuin saluunatappelut tarjottiin maksua vastaan sitä varten rakennetussa ”kesäteatterissa”, sivukadulla.

KUVA PA 020019

 

Siinä esityksessä sama mies ammuttiin ainakin viidesti, eri syistä, sen puolituntisen aikana, kun tuota huvittelua kesti. Suomen kesäteattereissa ei ainakaan vielä ryntää esiintyjät ulosmenotielle esityksen loputtua tippiä vahtaamaan. Romaaneiltahan sekin työ on jo kaiketi kielletty Suomen laissa?

KUVA PA 030035

 

Kyllä siellä saluunassakin kävi yksi räyhääjä ja yritti ampua ”pianistin”, joka kuitenkin nykyään näyttää soittavan turisteille saksofonia ja kitaraa rytmikoneidensa säestyksellä. Roteva tarjoilija-nainen roikotti kuitenkin tuon juopon räyhääjä-ressukan korvasta retuuttaen takaisin kadulle.

Kaupungin kadulla liikkui ympäristönsä mukaisesti pukeutuneita ”lännen asukkeja”. Hauturi koko-mustissaan ja muutama lehmipoika hevosineen ja myös postivaunuineen saivat turistien kameroiden varauksettoman huomion osakseen. Maan vetovoimaakin uhmaava, kurenliiveillä huippuunsa nostatettu tunnelma näytti olevan muodissa kylän leideillä.

KUVA PA 020032

 

Jos oikein ymmärsin, niin tuo turistirysä oli toiseksi vetävin pyydys Aritzonassa, Gran Canyonin jälkeen. Kylän kauppiaat yrittivät vielä kaikenlaisella rihkamalla houkutella viimeisetkin taalat pois turistien taskuista.

Paluumatkalla Tucsoniin mentiin tarkastuspisteen läpi, jossa yritetään estää laittomien maahan tulijoiden eteneminen täällä lähellä Mexicon rajaa.

KUVA PA 040005

 

Phoenixin kaupungissa tapasin täällä vakituiseen asuvan Kivisen pariskunnan, Tiinan ja Jarmon. Sain taas tankattua heiltä paljon paikallistietoa täältä eteläisestä Aritzonasta.

Saavuin määränpäähäni Yumaan jo hyvissä ajoin. Olin ensin pari yötä kaupungin keskustan lähellä rv parkissa, josta käsin etsin sitten sopivan paikan kolmelle viimeiselle viikolle. Yuman esitelehtisessä on listattuna 36 kpl rv-parkkeja ja olen huomannut, että läheskään kaikki eivät ole edes päässeet tuohon listaan mukaan. Tämä on todellista karavaanareiden asuma-aluetta. Tänne rientävät sadat (vai tuhannet vai sadattuhannet?) pohjoisen asukit viettämään talveaan.

Naapurissani on mm. eläkeläispariskunta, jotka jo vuosia sitten on luopunut kiinteästä asumuksestaan ja viettävät nyt 6 kuukautta ensin täällä ja jatkavat sitten taas johonkin. Lapsensa ovat levittäytyneet ympäri Amerikkaa, joten näin he myös helposti tapaavat omaisiaan.

KUVA PA 140003

Kävin sunnuntaina pikku-tucolla Californiassa. Siihen riittää 5 minuutin ajo, yli Colorado-joen. Pistäydyin samalla vajaan 10 mailin päässä rajanylityspaikalla Mexicoon, jonne minä en kuitenkaan mennyt. USA:n puolella on suuri parkkipaikka, josta ihmiset kävelevät yli rajan, Los Algodones:in  kaupunkiin. On kuulemma suosittua käydä mm. hoidattamassa hampaita yms. rajan takana. Tasokkaat hoidot siellä ovat huomattavasti halvemmat, kuin täällä rajan pohjoispuolella.

KUVA PA 100003

 

Muuten vietän nyt aikaani Tuccoja huoltaen ja valmistellen niiden varastointia johonkin paikalliseen varasto-yritykseen. Taivasalla, aidattuun ja turvalliseen varastoon maksu on n. 30 taalaa kuukaudessa ja valinnan varaa ja kapasiteettia tuntuu nyt olevan.

Yuma on matalista rakennuksista rakennettu pieni kaupunki, kuuman ja kuivan erämaan reunalla. Joukossa on hökkelialueita mutta myös paljon kauniita rakennuksia viheralueineen palmupuiden katveessa.

PA 170027

PA 170019

PA 170021

Alueen mahtavilla viljelyksillä on laaja kastelukanavajärjestelmä, joka tankkaa itsensä Colorado-joesta. Täällä viljellään kaikenlaisia salaatteja, meloneita, puuvillaa ja monia muita etelän-hetelmiä.

KUVA PA 100010

 

Joessa näyttää nyt vesi olevan aika vähissä, mutta valokuvien perusteella tulva-aikana joki kasvaa moninkertaiseksi. Espanjan kieli kuuluu olevan yleisesti käytössä täällä, koska noin puolet asukkaista on Meksikosta lähtöisin.

Kaupunki on kuuluisa mm. vankilastaan, joka perustettiin tänne 1876 ja jo 33 vuoden jälkeen suljettiin tilanahtauden ja kalliin ylläpitonsa vuoksi.

KUVA PA 150020

Karu luonto luo puitteet monille rakenteille ja niinpä kaupungin yksi kävelypuistokin on vailla enempää vehreyttä. Siinä hiekkamontun pohjalle on aseteltu kauniisti kiemurteleva betonilaatta-polku reippaan kävelyretken pohjaksi.

KUVA PA 150007

 

Löytyy kaupungista myös lähiöbaari, josta ei tieto leviä.

KUVA PA 150022

Mantereen itäosissa ihmiset sanovat tätä länsiosaa ”rv friendly” ja todella tämä on karavaanareiden suosikkialuetta talvella. Toisin kuin Floridassa, täällä on ilmanala erittäin kuiva, mikä takaa mm. hyvän säilyvyyden sähkö-, yms. laitteille.

KUVA PA 170012

 Tucsonin lähellä on mm. valtava aktiivikäytöstä poistettujen lentokoneiden varasto erämaassa. Osa ilmeisesti romutettavina, mutta osa ilmeisesti ”kaiken varalta, jos tarvitaan”. Sanovat, että täällä ei rauta ruostu.

Nyt päivälämpötilat ovat yli +30C ja yöllä vähän alle +20C.  Talvikuukausina, tammi…helmikuussa voi yölämpötila painua joskus jopa lähelle nollaa.  Ennätyskylmä on olut 1937,  -7C  ja kuuminta 1979,  +51C.

Tucco Tour jatkuu vielä keväällä ja silloin on tarkoitus tehdä koukkaus USA:n luoteisimpaan nurkkaan, Alaskaan ja sieltä palata takaisin loppukesästä Floridaan. Nyt kuitenkin on koko retki noin puolivälissä ja matkaa on taitettu Floridasta alkaen kolmessa kuukaudessa vähän yli 12000 km.  Pikku-tukkokin on kierrellyt lähiseutuja samaan aikaan n. 1500 km.

KUVA PA 030001

 

Mukavia muistoja, huikeita maisemia ja monenmoista nähtävää on tarjonnut tämä retki.

Täällä on tilaa ja täällä on helppoa ja turvallista liikkua. Ihmiset ovat ystävällisiä ja hintataso kaupoissa on selvästi alhaisempi, kuin Suomessa. ”Eläkkeen” ostovoimakin on nyt  noin 1,4 kertainen jo pelkän valuuttojen kurssieron vuoksi.

Tucot jäävät nyt auringon paahteelta peitettyinä viettämään hyväkuntoisina talvilomaa  tänne Yumaan ja ovat näin valmiina jatkamaan reissua keväällä 2011.

Adios,  jiipee

Tucco Tour II – syyskuu 2010

” ♫♫ Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri…….teiden tukko, teiden tukko…♫♫”

 http://www.youtube.com/watch?v=wFoQU56-O9U

SYYSKUU 2010

Jorma Pulkkinen

Nyt kun Muru on palannut kotiin ja töihin on aikaa kulunut astianpesuaineiden yms. etsinnässä. Lautasetkaan eivät enää ole valmiina pöydässä ruokailun alkaessa! Niin ne ajat muuttuu.

 

Heiskasen Pekan  Floridasta lähettämät ruisleivät saapuivat ja nyt nuo energiapaketit nukkuvat rauhallisesti Tucon pakastimessa.

Lämpötila illan hämärtyessä 25, pieni puro vieressä solisee kauniisti ja luo lämpimään iltaan  tunnelmaa. Joku koiran kusettaja pysähtyy taas ihailemaan skootteritelinettä ja ihmetys kasvaa, kun kerron ukolle, että tein sen itse. Koira ei reagoi lainkaan.

Viereiselle lammelle laskeutui useita suuria lintuja, jotka minäkin pystyn tunnistamaan. Todennäköisesti Kanadan hanhia.

Ilta tummuu ja lorotan sytytysnestettä nuotiooni. Jätän tuon litkun imeytymään lahoihin puihin ja keitän kaksi kupillista kahvia, jotka aion nauttimaan illan aikana irlantilaiseen tapaan nuotion loisteessa. Pitkänokkasytkärillä laitan nuotion roihuamaan. Kerran partiossa opitut taidot eivät taaskaan pettäneet, nyt kuitenkin hitaan polttonesteen avulla. Sen sijaan spray-pullossa oleva kermavaahto petti täysin kesken ensimmäisen irkkukahvin. Tyhjä on tyhjä. Alimmaisen laatikon hyllyltä osui käteeni onneksi aitoa ranksalaista brändiä, jonka avulla onnistuinkin siirtymään nautinnoissa nyt kanaalin mantereen puolelle.

Nuotiossa loiskui kympin halot ilmiliekeissään nyt jo pimeässä illassa. Vain muutamia kulkijoita sivuutti leirini.

Jo viimeisten klapien palaessa saapui nuotiolle leirialueen hoitaja kanssani iltaa istumaan. Kaljat juotuamme olikin aika mennä jo nukkumaan. Seuraavana päivänä tuo sama mies toi taas sylillisen noita polttopuita ja sanoi: ”Free for you”!  Eli parin taalan sijoituksella sain kympin halot nyt ilmaiseksi! Pyysin ukkoa taas tänä-ilta käväisemään, mutta ei häntä kuitenkaan enää kuulunut.

Harmittava kokemus oli rajan ylitys takaisin USA:n puolelle. Siinä pihalla olevat nuoret raja/tullivalvojat käsittelivät turistia aivan kuin ”vihollista”. Äänen painot oli selkeät. Minutkin monien muiden tapaan määrättiin toiseen tarkastukseen sivupihalle. Siellä minut ohjattiin sisälle jonottamaan lisätutkimuksia. Osalleni osui vanhempi tutkija joka erittäin asiallisesti kirjasi tähänastisen kulkemiseni ja suunnitelmani täältä eteenpäin ja totesi kaiken olevan kunnossa. Joku nuuskija oli käynyt sillä aikaa ratsaamassa auton ja mm. savukalapaketteja oli auottu. Rajan ylitys näin kesti lähes kolme tuntia.

Täydellinen vastakohta oli illalla vastaanotto Simosen Heikin kotona, Michiganissa. Siellä sai nauttia pohjois-karjalaisesta vieraanvaraisuudesta. Heikki perheineen on ollut amerikassa rekkayrittäjänä jo 17 vuotta. Paikalla oli myös Heikin kuljettaja, alias Ricky Ruuhkakivi ja Heikin sukulaisia Suomesta. Ricky pitää nettiblokia  rekka-auton liikkeistä ameriikassa. Tuo bloki löytyy esim. usasuomeksi.com sivujen kautta.

Sain heiltä erittäin hyviä vinkkejä tulevan reittini varrella, kohden Arizonaa.

 

Hyvästelin isäntäni ja Joensuun turistit ja jatkoin kohden länttä.  Jo tunnin ajon jälkeen koelautaan syttyi keltainen valo, ”CHECK ENGINE”. Kun pysäkillä en mitään outoa löytänyt, jatkoin edelleen. Myöhemmin minulle kerrottiin, että seuraavassa vaiheessa syttyy punainen valo ja se sammuttaa automaattisesti moottorin. Se keltainen valo kuitenkin tuijotti minua herkeämättä ja vetosi koneteknikon herkkiin tunteisiin. Niinpä käänsin Heikiltä saamieni puhelinohjeiden mukaisesti erään rekkahuollon pihaan. Sieltä minut neuvottiin vielä jatkamaan 30 mailia erikoiskorjaamolle. Oli perjantai-ilta ja koska tarvittavaa varaosaa ei ollut, niin Tucco jäi korjaamohalliin seuraavaan tiistaihin saakka. Maanantai on paikallinen ”vappu” ja vapaapäivä.

Simosen Juha kävi minut hakemassa takaisin aamun lähtöpaikkaan 150 mailin päästä.

Viikonloppua vietettiin mm. käymällä Detroitissa Henry Fordin museossa. Siellä oli esillä monen kirjavaa kulkuneuvoa, lentokoneista juniin. Oli siellä muutama Fordikin  joukossa. Yksi JFK:n virka-autoistakin oli esillä paksuine laseineen.

 

Käytiin myös paikallisessa suuressa ”Koukku ja Koho” urheiluliikkeessä. Erityisesti jäi mieleeni valtava aseiden tarjonta, mutta oli siellä myös kaikenlaista muuta erähenkistä tarviketta.

Vanhassa mylly-museossa myös vierailtiin. Siinä oli vesiputous joka valjastettiin 1820 luvulla sahan käyttövoimaksi. Museon uumenista löytyi hieno, sähkökäyttöinen pesukone!

Tiistaina paluumatkan Tucolle tein Greyhound-bussifirman kyydillä. Ann Arborin kaupungissa bussiterminaali oli pahainen pysäkki kadun reunassa. Se kuvastaa hyvin joukkoliikenteen asemaa tässä maassa. Täällä Usa:ssa oma auto on täysin pakollinen. Jos sen ajatuksen on ymmärtänyt, on jo aika pitkällä sopeutumisessa amerikkalaiseen yhteiskuntaan!

Varaosa, pakokaasujen lämpötila-anturi oli asennettu paikalleen ja Tucco oli valmiina jatkamaan. Tuon anturin kautta järjestelmä saa tietoa mm. pakokaasujen puhdistamista varten. Osan ja työn maksoi Cummins.

Kun Tucon vielä seuraavana päivä käytin rekkapesulassa, niin ulkokuorikin näytti nyt yhtä puhtaalta kuin pakokaasut.

Jatkoin I-80 länteen ja kävin tutustumassa maailman suurimpaan rekkaparkkiin, Iowa 80:een. Pihaan mahtuu kuulemma 800 rekkaa. Isoja tarvikemyymälöitä sekä Amerikan perinneruokapaikkoja oli alueella useita vierekkäin. Oli siinä pihapiirissä myös rekkamuseo, jossa esittäytyi läpileikkaus USA:n rekkakalustosta. Vanhin esillä ollut oli täyttänyt juuri 100 vuotta!

Maisemat matkalla Michiganin, Iovan ja Missourin läpi tänne keski-länteen ovat  aika yksitoikkoiset. Pitkiä suoria kumpuilevassa maastossa, viljelysten keskellä. Rekkamiehet, Heikin ja Rickyn, tapasin jälleen ja nyt yhteisellä aamiaisella, täällä Tucossa, Iowassa.  Olivat menossa Nebraskaan viemään kupariputkia.

Kävin tutustumassa John Waynen syntymäkotiin sateisessa Winterset:ssä.

 Seuraavaksi yöksi parkkasin pieneen rekkaparkkiin I-35 varrelle. Illalla myöhemmin aivan viereeni tuli iso rekka.  Pimeässä yössä alkoi kuulumaan kummallisia ääniä. Kun kurkistelin verhojen raoista, huomasin pihavalojen himmeydessä, että possukuormahan se siinä. Töpselineniä näkyi reikäisen alumiiniseinän takaa sieltä täältä. Siellä takana, juuri samassa kohdassa, kuin oma makuukämppäni on, asui ilmeisesti joku suurempi yksilö. Olisiko se aavistanut reissun tarkoituksen vai mistä oli hermostunut kun se rymisteli seiniä ja vinkui, kuin sika suurena? Ei sitä röhkettä voinut kuunnella ja pakko siitä oli siirtää Tucco hiukan kauemmaksi.

Missouri joen rannalla, aivan Kansas Cityn keskustan tuntumassa, parkkasin pelikasinon suurelle parkkialueelle. Pelivimman kiusaamille löytyy sieltä varmasti kullekin automaatti, johon voi rahansa tunkea. Mulle riitti yläterassin puhvettiravintola, jossa kympillä sai loistavan aterian sekä erinomaisen ähkyn.

Pysähdyin Winchitan kaupunkiin, josta otin viikon leirin aivan Arkansas-joen varrelta. Pikkutucco alkoi vuorostaan yskiä ja jouduinkin turvautumaan ulkopuoliseen apuun. Pic-up:in lavalla saimme paluukyydin kaupungilta takaisin leiriin. Hartikan Joppe oli jo pariviikkoa sitten kaivanut netistä Yamaha-Zuma keskustelupalstan, jossa mm. polttoainepumpun huonosta toiminnasta varoitettiin. No minä pääsin sillä lähes 1500 mailia, kun se petti. Tosin seuraavana päivänä ruuvarikoputuksen jälkeen se taas toimi, mutta epävarmuutensa vuoksi, sille etsitään nyt miehissä korjaamoa.

Parin mailin päässä leiristäni on Kansasin lentomuseo. Kaivoin Tucon mahasta fillarin, jolla sinne suttasin ja kysyin matkalla neuvoa yhdeltä kundilta.  Kysyin: ”Missä on avieisön museo”, ei se saakelin äijä tiennyt, vaikka varmaan olin jo lähellä. Kirjoitin sen saman paperille, kun se äijä seiso tiskin takana:  ”Ooh, evieisön museo”. On se masentavaa huomata, kuinka kaukana on ymmärrettävän kielitaidon saavuttaminen näistä omista lähtökohdistani. Ei sitä kyllä osanneet opettaa Joutsenon opettajatkaan, mutta ei jatko-opinnot Lake Worhin instituutissakaan ole ihmeitä tehneet.

B-52 pommari oli museon ulkoalueella itseoikeutetusti paraatipaikalla ja paljon muuta lento-antiikkia, sisällä ja ulkona.

Kokeilin lentosimulaattoria, enkä koskaan ennen ollut mitään sellaista tietokonepeliä tai muuta vastaavaa harrastanut, joten jostain hurjista elokuvistakin tuttu tilanne oli nyt esillä. Neliömetrin kokoisen kuvaruudun oikeassa alareunassa luki, aloita lento. Molemmille käsille siinä oli hurjan muotoiset kahvat, joita räpelsin, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten huomasin pöydällä hiiren, jolla homma lähti heti käyntiin. Siinä se kone kävi tyhjäkäyntiä ja kuvaruudusta näkyi taivasta ja pikkuisen alareunoista maata. Keksin lopulta vetää (vai työntää?) vasemmanpuoleisesta kahvasta ja moottorin kierrokset nousivat. Nostin ne hallitusti mittarin vihreän alueen yläreunaan ja vauhti tuntui jo housun lahkeissa. Siinä oikeanpuoleisessa kahvassa oli vaikka mitä nappeja, mutta kun siitä vedin, niin kone nousi ilmaan, ilmeisesti ennen kiitotien loppua. Nousin noin tuhanteen jalkaan mittarin mukaan ja aloitin vaakalennon sekä sauvaa sivulle viemällä se näytti kaartavan. Kallistui ainakin. Aikani siinä ajelin Kansasin nummilla ja lopulta ohikulkevalta, henkiläkuntaan kuuluvalta kysyin, mitenkähän tämän sais takaisin maahan. Se ukko lenteli sitä vähän aikaa ja näytti mulle kiitotien paikan, jota sivusta nyt lähestyttiin. Minun piti ohjata sitten se finaaliin ja saakelin puuthan siinä loppukaarroksen aikana olivat kasvaneet niin pitkiksi, että romua tuli.

Äijä tiesi Suomesta mm. Sibeliuksen, jonka Finlandiaa hän hyräilikin tunnettavasti. Sitähän soitetaan kaikkien tuhojen päätteeksi, joten se sopi tähänkin mainiosti.

Lappeenrannasta tuli uutinen, että Murukin se on nyt vaihtanu työpaikkaa saman talon sisällä. Seurakuntasihteeristä on tullu kuulemma hallintosihteeri. Onkohan niillä pitemmät lomat?

Nyt keskiviikkoiltana tässä sataa rakeita ja salamoi. Päivälämpötila ollut kuitenkin lähes +30 C, eli kyllä nääkin varmaan huomiseen sulaa. Puolituntia ennen sateen alkamista leirialueen pomo kävi varoittamassa suurista rakeista, joten täälläkin osataan ennustaa. Antoi vielä jotain ohjeita rajuilman varalta? Työnsin mopon rottelon Tucon seinän viereen.

Viikko vierähti siinä Wichitan leirissä. Kävin yhtenä iltana kuuntelemassa lehmipoikien musiikkiesitystä. Olivat kiertäneet ympäri maailmaa sanomaansa levittämässä ja kyllä esitys olikin tosi ammattilaisten tekemä. Stemmalaulukin soi niin kuin Matilla ja Tepolla.

Matkalla Dodge Cityyn näkyi valtavia nautalaumoja aitauksissaan ja varmaan sata rekkaa oli pakastekärreineen jonottamassa lastia teurastamon pihalla. Tuoksukin tuolla taipaleella oli lehmäinen, eikä kärpäsistä ollut puutetta oven avauksen jälkeen. Preerialla puhalsi hirmuinen tuuli etelästä. Piikkipensaita ja kaikkea rojua, mitä tuuli sai irti, kiiruhti kohti pohjoista ja Tucon yksi jousirullavoimainen aurinkokatoskin oli ajaessa sen verran purkautunut, että korjaamolle on taas asiaa.

Tietöiden liikenneohjus hoidettiin paikoin etuauton avulla suurinta varovaisuutta noudattaen amerikkalaiseen tyyliin.

Kävin junamatkalla Coloradossa, Pikes Peak vuorella, joka on yli 4,5 km korkea.

Viereinen kaupunki, Colorado Spring taitaa olla tuttu meille suomalaisillekin hiihtokilpailuista. Sveitsissä aikanaan valmistettu ratasjuna lönkytteli 8,5 mailin matkan vuorelle noin tunnissa. Raiteet oli kyllä huonomassa kunnossa, kuin Konnunsuon rata aikanaan sitä purettaessa!

Leiripaikkani vuoren juurella, Manitou Springs on ensimmäinen Amerikassa minun tielleni osunut, ihmisen kokoinen ja muotoinen kaupunki. Siinä pääkatu kiemurteli kapeana läpi kylän, ja kadun molemmin puolin oli jalkakäytävät ja välittömästi niiden jälkeen alkoi ilmeikkäät rakennukset. Jos huolimattomasti luonnehtisi, voisi vaikutteita olla jostain keski-euroopan mäkímaisemasta. Poissa oli pitkät rivit ameriikan perinneruokaloita throught drive väylineen! Pubissakin oli molempina iltoina aito meininki ja täynnä amerikkalaisia!

 Aamulla jatkan 75 mailia pohjoiseen, Denveriin, jossa mulla on varattu aika piccu-tucon bensapumppu remonttiin.

Pienen väistely-yrityksen jälkeen bensapumpun ja sen vaihdon kustannukset maksoikin Yamaha. Olinhan etukäteen ladannut joltisenkin tietopaketin asiaani puolustamaan, jossa netistä löytyvien, kymmenien ”kolleegoiden” kohtalon avulla puolustelin kantaani.

Jatkoin vielä iltapäivällä kohden Kallionvuoria  I-70 pitkin länteen. Kun suuri moottoritie, joki ja rautatie yrittää sopia samaan kanjoniin, on moottoritien välillä mentävä kahdessa tasossa!

Suurten alamäkien varsilla oli kaahari-rekoille, niille jotka ovat jarrunsa polttaneet, stoppareita hiekkaisine vastamäkineen. Se pysäyttää varmasti viallisen ajoneuvon ja ehtii varmaan jarrut jäähtyä, ennen kuin ajoneuvo on kaivettu taas takaisin tielle pehmeästä hiekasta.

KUVA P 9240028

Valtaisat ovat luonnon ja ihmisten rakentamien rakenteiden mittasuhteet täällä vuoristossa.

Hiihtokeskuksia oli useita, jotka nyt kuitenkin vielä odottivat lumien tuloa vuorten alemmillekin rinteille.

Parkkasin erään hiihtokeskuksen kauimman parkkipaikan reunaan iltahämärissä ja sainkin rauhassa nukuttua siinä yöni, joka oli tosi kylmä. Aamulla en voinut peittää vahingoniloani, kun alueen toisessa reunassa nuori mies raappasi ikkunoista jäätä, 70-luvun kuplavolkkarista. Liikkeelle hän läksi avoimesta sivuikkunasta suunnistaen. Siis ei mahtava Amerikkakaan ole välttynyt tuolta aatun ”kostolta”.

Jätin huikean osuuden I-70:llä Glenwood Springs:ssä ja läksin etsimään vuoristoa pienemmiltä teiltä. Onnistuin täydellisesti. Tie 133 antoi jo ensimakua ruskan ja vuoriston väreistä ja huippuunsa se kohosi tiellä 92, Crafordista etelään. BMW-moottoripyörämerkki piti kokoontumistaan Hotchkissin kaupungissa ja nyt koko lössi näytti olevan nauttimassa ysikakkosen kiemuroista.

Poikkesin Black Canyonin luonnon puistossa ja parempiakin kuvia olisin varmaan rotkosta saanut, jos olisin uskaltanut mennä aivan reunalle, jota pikkuinen suojakaide ainoastaan vartioi.

Montrosen kaupungissa vaihdettiin Tucon dieselgeneraattoriin öljyt. Sitä varmaan joudun pyörittämään paljon tulevilla erämääosuuksilla ilmastoinnin ja muunkin sähkön saannin vuoksi. Kaupungissa kohtasin sunnuntaina Navajo intiaanien myyjäiset ja tanssiesitykset. Inkkarit olivat pukeutuneet kansallispukuihinsa ja ne olivat loisteliaan koristeellisia ja värikkäitä.

Matkareitti kulki täällä ylätasangoilla käyden välillä yli 10 000 jalassa (yli 3 km) ja alimmillaankin noin 5000:ssa, jolloin päivälämpötilat hipoivat  +30C, mutta yöksi putosi jopa +6C asteeseen.

Kuljin edelleen etelään, 550, 62 ja 145 teitä pitkin. Tiet ovat  kaksi-kaistaisia asfaltti-teitä, joilta vielä olisi päässyt syvemmälle sorateitä pitkin, joita kuitenkin pyrin välttämään.

Cortezin kaupungista tein nyt jo luetettavalla piccu-tucolla 50 ml päiväretken Mesa Verden luonnonpuistoon.

Siirryin Arizonan puolelle Four Cornersin kautta, jossa neljän osavaltion, Coloradon, New Mexicon, Aritzonan ja Utah:n rajat kohtaavat. Olin jo 2002 käynyt tuossa turhasessa ”turistirysässä” ja nyt tuon pisteen ympäristö oli täysin uudistettu. Silloin sai itse seisoessaan tuossa risteyksessä, itse kuvattua kaikkien noiden osavaltioiden nimet. Nyt ne oli hajoitettu niin suurelle alueelle, että oli vaikea niitä saada mahtumaan edes samaan kuvaan. Navajot sielläkin kauppasivat käsitöitään.

191 etelään matkatessani Aritzona esittäytyi punaisten kumpujen värittämänä tasankona, joka kuitenkin vähitellen löysi jo tutun vuoristoisen ilmeensä, joita osin peittivät tuuheat havumetsät ja pensaat. Näitä maisemia olin jo 50 vuotta sitten ihaillut Tex Willeristä.

Poikkesin myös katsomassa Apachien ja valkonaamojen rinnakkaiselon yhtä muistopaikkaa 1800 luvun lopussa, Fort Apache:ssa.

Pieni pätkä I-40 länteen ja 77 ja 60 etelään, määränpäänä Safford, siihen suunnitelmaan päädyin. Katkerin mielin luovuin alkuperäisestä suunnitelmastani ajella täälläkin 191 etelään. Mutta kun syötin pisteitä karttaohjelmaan, se aina valitsi reitin käyttämättä 191:stä. Kun lisäsin pisteen Meadow:n kaupunkiin lähes keskellä tuota reittiä, ajo-ohjeeksi tuli palata sitten sieltä samaa reittiä takaisin välttäen menemästä läpi 191 kautta Saffordiin! Tietysti, jos olisin muuttanut hakuasetuksia karttaohjemaan, olisi se usuttanut ajamaan tuon reitin kautta, mutta kokemuksesta nyt jo näihin vuoristoteihin, uskoin ja päätin raskain mielin luopua tuosta ihanasta seikkailusta. En tiedä, mitä menetin, mutta hurjaa oli reitti välillä nytkin.  Niin mahtavat olivat vuoret ja reitti. Kartastakin voi nähdä nuo kiharat samalla kun tarkkailee sen yläpuolella peruutuskamerasta pikku-tucon mukanaoloa.

Vuoristojarru on täysin välttämätön painavissa ajoneuvoissa noissa maastoissa. Kun alamäki on jopa 10 mailia pitkä, normaalien jarrujen lämpötila nousisi niin korkeaksi, että jarrujen teho häviäisi kokonaan. Vuoristojarruksikin nimetty laite on esim. pakokaasujarru, niin kuin se Tucossa on. Se siis tukkii tai ainakin kovasti kuristaa pakokaasujen ulospääsyä moottorista, jolloin moottorijarrutus on niin tehokas, että se estää vauhdin karkaamisen liian suureksi. Tietysti käytetyllä vaihteella on myös tuolloin suuri vaikutus nopeuteen ja sen hillitsemiseen tuon järjestelmän avulla.

Nyt olen jo kaakkoisessa Arizonassa, Saffordin kaupungissa tekemässä jatkosuunnitelmia käytettävästä reitistä. Kävin illalla syömässä kaupungilla ja kahdessa ensimmäisessä, oikein ruokapaikan näköisissä ravintoloissa sain taas sisäänmenokysymykseeni: ”saako teillä olutta”, kieltävän vastauksen. Kolmannesta sai jo molempia.

On se hiukan huvittavaa, kuinka vaaralliseksi aineeksi tuo kalja on täällä monissa paikoissa luokiteltu? No näkeehän sen minustakin, kuinka riippuvaiseksi siitä olen näköjään tullut. Vai ei kelpaa Cokis.

Seuraava määränpääni Tombstone on ennakkotietojen mukaan ”vanha lännen kaupunki” saluunoineen yms. Ainakin John Waynen aikoihin noissa paikoissa tarjoiltiin vaikka mitä. Saas nähdä, saako nykyään ruokaa ja kaljaa?? Se selviää seuraavassa numerossa.

SALPAUSSELÄN JUURELTA KEKKOSTA MUISTELLEN

Syyskuun 3. päivä tuli kuluneeksi Presidentti Urho Kekkosen syntymästä 110 vuotta.

Kello, Kekkonen ja kirjoittaja

Henkilökohtaisesti olen tavannut Kekkosen neljä kertaa ja ne kerrat ovat olleet ikimuistoisia tapahtumia elämässäni.

Ensimmäinen tapaaminen oli Lahden Messuilla kesällä vuonna 1988, kun sain lahjoittaa Presidentti Kekkoselle valmistamani Könninkellon. Myöhemmin vein poikani Matin kanssa kellon Presidentin Linnaan ja sain itse valita kellolle paikan. Se tuli Linnan juhlasaliin mielestäni edustavalle paikalle. Yllättäen Kekkonen myös ilmestyi juhlasalin ja oli tyytyväinen kellon paikkaan.

Messuilla minulle ei suotu mahdollisuutta lukea kokonaan kelloon liittyvää luovutus- ja lahjakirjaa. Nyt sain sen tehdä, poikani seisoessa vieressäni. Presidentti halusi esitellä juhlasalia ja vieressä huoneessa olevaa olevaa Sylvin saamaa kaappikelloa. Koko ajan Kekkosen mukana kulki hänen adjutanttinsa Levo.

Päivän parin päästä sain kirjeen Linnasta. Kirjeessä oli kutsukortti Linnan Itsenäisyyspäivän juhliin. Siellä käynti oli ainutlaatuinen ja mieleenjäävä.

Seuraavana vuonna oli muutto siirtolaiseksi Amerikkaan Mainen osavaltioon ja myöhemmin Floridaan, jossa kellojen valmistus jatkui saksalaisessa Weimerin firmassa.

Luovutuspuhe

Floridassa tuli täyteen 10 vuotta ja edellisesta tapaamisesta Kekkosen kanssa , niin mieleen tuli seuraava hassu ajatus.  Olin lähdössä Suomeen ja ajattelin kirjoittaa kirjeen Kekkoselle Linnaan ja kertoa hänelle seuraava ajatukseni. Kerroin, että olen muuttanut Floridaan, jossa teen edelleenkin kuuluja Könnin kelloja, nyt Amerikan miljonääreille. Tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun lahjoitin Herra Presidentille Könnin kellon Lahden Messuilla ja silloin toivoin, että kello mittaa Herra Presidentille pitkään onnellisia ja valoisia aikoja ja lahjoittamani kello on täyttänyt nämä toiveet.

Ehkä tämä viimeinen lause puri Kekkoseen niin, että sain kirjeen Linnasta ja siinä oli sovittu tapaaminen Naantalin Kultarannassa elokuussa sovittuna päivänä. Piti vain vahvistaa tapaaminen, jonka tein heti.

Aikaa Suomessa oli kuukausi tapaamiselle, joten minulla oli erilaisia järjestelyitä sen johdosta. Hyvä ystäväni Lasse Sjöström oli silloin Suomessa ja tuonut juuri upean Amerikan autonsa Suomeen. Hänelle olin jo aikaisemmin puhunut, että hän lähtee mukaan, jos tälläinen tilaisuus tulee. Sekin asia järjestyi, kun otin Lasseen yhteyden.

Seuraavana oli asia, että mitä voin viedä lahjana Kekkoselle Floridan Pohjalaisten viirin numero 1. lisäksi. Sitten muistin, että pohjalainen helahoito olisi paikallaan ja niin hankin sen Kauhavalaisesta puukkotehtaasta ja jäin odottamaan tapaamisen sovittua ajankohtaa ja päivää.

Päivä tuli ja olin Helsingin lentoasemalla odottamassa lentoa Turkuun. Lento oli samalla lento Tukholmaan ja minulta otettiin matkan ajaksi puukko pois. Kun minulta kysyttiin, mitä paketissa on, vastasin, että ”puukko Kekkoselle”, katsottiin minua vähän ihmeissään. Mitenkähän asia olisi mennyt tänä päivänä?

Turussa oli Lasse minua vastassa ja niin siirryttiinkin hänen upeaan autoonsa, jossa edessä rekisterikilven paikalla luki USA-1. Aikaa tapaamiselle oli muutama tunti, jona aikana kävimme ravintolassa syömässä, minulla oli vielä puhe Kekoselle haussa. Muttama neuvoa antava konjakkikaan ei kuitenkaan auttanut ja aikaa tapaamiseen ei ollut enää paljoakaan. Sitten muistin ystäväni Eero Piirron tapauksen. Hänellä helsinkiläiseen

ravintolaan mennessään oli päällään pohjalainen puku ja portsari käski ottaa helahoidon pois narikkaan odottamaan. Eero vastasi, että sitä hän ei anna huolimattomien käsiin. Voisiko tämän saman kertoa myös Kekkoselle?

Lähestyttiin Naantalia ja pysähdyimme Ukko-Pekan sillalle vähän tarkistamaan vaatetusta. Kaukaa näkyi Kultaranta ja sen lipputangossa valtion lippu. Pyysin Lassea ajamaan hiljaa, kuten yleensä valtiovierailussa, ja niin hän tekikin. Ohitimme vartiokopin, sieltä vilkutettiin , että ovat tietoisia ketä on menossa ja pian eteemme ilmestyi poliisiauto, joka ohjasi meidät perille. Jonkin ajan kuluttua Presidentti Kekkonen ilmestyi terassille ja näin sain esittää terveiset Floridasta ja ojentaa ensin tervehdyksenä floridasta Floridan Pohjalaisten viirin numero 1.

Kultarannassa

Tämän jälkeen minulla oli kädessäni pohjalainen helahoito kaksisine puukkoineen, jonka annoin Kekkoselle ja toivoin, että helahoito ei joutuisi huolimattomien käsiin. Kekkosta nauratti moinen lausuma. Siirryimme hetkiseksi istumaan terassille, aikaa ei ollut paljon, sillä Presidentillä oli kiire Kalevan Kisoihin Kokkolaan.

Kiitin vierailustani ja toivotin vielä Herra Presidentille pitkään valoisia aikoja Suomen Presidenttinä.

Myöhemmin kuulin, että Kekkonen oli siirtänyt lahjoittamani Könnin kellon Orimattilan Niinikoskelle Arkistonsa suojin ja näin olenkin  joka kesä vieraillut Niinikoskella tarkistamassa kellon kuntoa.

Hyvin könniläinen mittaa aikaa eteisaulassa toivottaen vieraat tervetulleeksi UKK-arkiston suojiin Niittykoskelle.

”Aika ja ystävät kaikkoo, uskollinen ikuinen säilyy”

Esa Hakala, vapaa toimittaja

Tucco Tour on matkaveneilijän yritys löytää uusia kokemuksia

SYYSKUU 2009

 Tucco Tour on matkaveneilijän yritys löytää uusia kokemuksia minulle aiemmin tuntemattomalta matkailun saralta, karavaanarina.

” ♫♫ Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri…….teiden tukko, teiden tukko…♫♫”

 http://www.youtube.com/watch?v=wFoQU56-O9U

Tuo tunnettu lauluhan ylistää karavaanaria ja iskevässä kertosäkeessä taustakuoro ironisesti väittää hänen olevan teiden tukko.

Palava halu tutkia karttoja ja matkustaa, on tuonut minut nyt uuden harrastuksen äärelle, karavaanariksi. Pitkään kytenyt ajatus ostaa loma-asunto ulkomailta ja tutustua siitä käsin uusiin alueisiin on nyt toteutunut. Tarpeitteni mukaisesti tässä loma-asunnossa onkin nyt pyörät alla. Kotini Lappeenrannassa on ollut aika vähällä käytöllä kyseisten pyörien puuttumisen johdosta ja sen kokemuksen opettamana olenkin valintani tehnyt. Minulla on joukko ystäviä pysyvästi Floridan lämmössä asuvia ja olenkin päätynyt perustamaan ”lähtösataman” Pohjois-Amerikan valloitukselle myös tänne Floridaan. Olen saanut valtavan paljon apua näiltä ystäviltäni tämän ”projektin” alkuun saattamiseksi, josta heille suuri kiitos.

Asuntoauton hankkimiseksi täältä on monia kanavia. Markkinat ovat suuret ja esim. netistä voi löytää valtavasti tarjontaa. Kaikki asuntoautoihin ja niiden palveluihin liittyvän löytää netistä helposti kirjainyhdistelmän RV avulla. Se on lyhenne sanoista ”recreation vehicle” (vapaa-ajan ajoneuvo). Tuota lyhennettä käytetään yleisesti tienviitoissa yms. Jos googlen karttaan rajaat jonkun alueen USA:sta ja hakukenttään kirjoitat rv park, niin löydän alueen asuntoautojen leirintäalueet, ja huomaat, että niitä on paljon. Kaikesta näkee, että asuntoautot ovat olleet käytössä täällä pohjois-ameriikassa jo pitkään.

Arvit (RV lausutaan aarvii => Arvi) löytyy myös  huutokaupoista, netistä tai paikanpäältä. Oman Arvini ostin autoliikeen kautta eräältä rahoitusyhtiöltä, joka oli tahtomattaan  saanut sen takaisin omakseen jopa ennen ensirekisteröintiä.

Lyhytaikaista käyttöä varten voi Arvin myös vuokrata esim www.cruiseamerica.com

Oma Arvini on ”kirjastoauton” kokoinen matka-asunto. Muhkean ulkokuorensa vuoksi olen antanut sille nimeksi Tucco. Se on fiinimpi muoto tuosta karavaanarien laulun kertosäkeen teiden tukosta.

Kävin hakemassa tämän Tucon syksyllä 2009 mantereen luoteisosasta, läheltä Seattlea. Lähempääkin olisi varmaan löytynyt, mutta kun liikkuminen kuuluu tähän harrastukseen, niin ajattelin aloittaa opiskelun välittömästi.

              

Hakumatka lentäen Floridasta mantereen toiseen nurkkaan kesti yli 6 tuntia ja lentolippu maksoi 117 $ ( n. 80 €) !  Paluumatkaan Tucolla takaisin Floridaan, noin 6000 km käytin aikaa kaksi viikkoa. Reitin valitsin niin, että en joutunut ajamaan lumisilla alueilla, joita jo lokakuun lopulla olisi ollut tarjolla. Jylhää, vuoristoista higway 84 ajelin parissa päivässä Salt Lake Cityyn. Tutuksi tuli tuolla alkumatkalla Tucon nestekaasukäyttöinen ilmalämmitysjärjestelmä. Öisin lämpötila laski jopa pakkasen puolelle.

Teiden tukkona Tucolla ei tarvitse olla, jos haluaa vilistää liikenteen mukana. Iso dieselmoottori jaksaa tuoda automaattivaihteiston avulla 17 tonnin painoista autoa ylämäkeenkin helposti hyvää vauhtia. USA:ssa kaikilla ajoneuvoilla, rekoilla ja henkilöautoilla on yleensä sama nopeusrajoitus. Tiestöstä riippuen se vaihtelee 55…80 mailia/tunti ( 90…130 km/h ).

Tucco on varustettu monipuolisilla varusteilla. Niiden käytön oppiminen kestää oman aikansa, mutta on kuitenkin lopulta aika selkeää.

Se on omavarainen sähkön ja lvi:n suhteen. Siinä on 8 kW diesel-generaattori tuottamassa tarvittaessa sähköä, ja vesi- , propaani- ja jätevesivarastot riittävät ainakin parin viikon kulutukseen yksin ajellessa. Polttoainetta sopii 380 ltr ja sillä pääsee n. 1400 km ja maksaa noin 0,60 €/ltr.

Leirintäalueella ajoneuvo liitetään alueen sähkö-, vesi,- ja viemäriverkkoon auton omilla letkuilla. Myös langaton nettiverkko ja kaapeli TV-verkko on monien alueiden palveluna.

Täkäläiseen tapaan nämä Arvit ovat myös levitettävissä asumistilanteessa, jolloin lattiapinta-alaa saadaan lisää mukavaan asumiseen. Kuljetuksen ajaksi levitykset ajetaan sähkömoottorien avulla taas takaisin, jolloin ne ovat normaalin ajoneuvon levyisiä.

Utahin ja New Mexicon alueilla oli jo lämmintä. Maisemat olisivat houkutelleet pidempäänkin oleskeluun, mutta tällä ”legillä” oli muut tavoitteet. Nuorempi pojistani Samppa liittyi matkakumppanikseni Houstonissa ja loppumatkan hw-10 istuinkin suurimmaksi osaksi repsikan paikalla. Kävimme tutustumassa New Orleansin kuuluisaan Bourbon Streettiin ja Tampassa vietimme päivän huvipuistossa.

 Kevät-talvella 2010 vietin aikaani Lake Worthissa, josta tein muutamia retkiä ympäristöön. Kävin tammikuun alussa USA:n suurimmassa asuntoautojen messutapahtumassa Tampassa. Näytteilleasettajia oli 1100, jotka esittelivät erilaisia matkailuautoja ja perävaunuja. Tarvikekauppiaita oli näyttelyssä kohtuullisen vähän ja monet niistäkin myivät kaikenlaista krääsää, koruja yms. Meitä karavaanareita, jotka olivat ostaneet neljän päivän messupaketin, meitä oli leiriytyneinä lähes 800. Lähes jokaisella meistä oli amerikkalaiseen tapaan Arvin perässä hinauksessa henkilöauto, jolla liikkuminen lähialueille tapahtuu.

 Kävin myös Kennedyn avaruuskeskuksessa Cape Canaveralissa katsomassa Endover avaruussukkulan lähdön.

Talvikuukausina etelän leirintäalueet näyttävät olevan varsin varattuja. Valtaosa kaupungin suuren leirintäalueen asukeista on kanadalaisia, jotka viettävät alueella 2..3 kuukautta talvella.

Lähiliikennettä varten varustin Tucon 125 cc skootterilla, jolle rakensin kippaavan kuljetustelineen. Samalla tutustuin pariin pieneen yritykseen, joissa mm. hitsattiin alumiinia.

Kumppanini Helena vietti talvilomansa pariviikkoa myös Floridassa. Poikkeuksellisen kylmä talvi muutti matkasuunnitelmia niin, ettemme nousseet Mexico Lahden rannikkoa pohjoisemmaksi. Teimme reissun Cape Canaveralin avaruuskeskukseen ja New Orleansiin. Paluumatkalla poikkesimme Walt Disney:n maailmaan, Orlandossa.

           
Olen kuullut, että täällä Amerikassakin on paljon erilaisia ongelmia, mutta niinpä niitä taitaa olla kaikkialla, myös omassa maassamme. Osa ongelmista on hyvin korkealentoisia ja osa varmaan hyvinkin maanläheisiä. Minä kohdistan ainoastaan katseeni Tucossa istuessani silmäni korkeudelle ja toivon, että noita sotkuja ei sillä korkeudella näkyisi. Haluan nauttia mantereen mahtavan monimuotoisesta luonnosta, mutta tutustua myös moniin kohteisiin, joita tämä puuhakas kansa on saanut täällä aikaan.

Matkailualueena Pohjois-Ameriikka, (USA ja Kanada) on valtava. Itä-länsi suunnassa tilaa ajella on 4500 km, pohjois-etelä suunnassa  (ilman Alaskaa) n. 3000 km. Matka Alaskan Anchoragesta Floridan Miamiin on 8000 km!

Kesäksi 2010 Tucco on varastoitu telttakatokseen muutamaksi kuukaudksi Lake Worthissa ja jatkamme Helenan kanssa matkailua elokuun alussa. Tällöin tavoitteena on käydä Kanadan Nova Scotiassa, Halifaxissa.

ELOKUU 2010

Raskas tulomatka West Palm Beachiin selvitettiin noin 30 tunnissa Köpiksen ja Nykin kautta. Vastassa oli Jani kavereineen ja he saattelivat meidät ilta pimeällä lähes hehkuvan kuumaan Tuccoon. Pressu pudotettiin päältä vain pois ja generaattorin voimalla käynnistettiin tuuletus. Tunnin odotus ja lämpötila jo lähes normaali, ja uni voitti väsyneet matkaajat.

Aamupalaksi löytyi Tucosta näkkileipää ja kahvia. Siirryttiin Lake Worthin leirialueelle, jossa vietettiin pari yötä ja varusteltiin auto matkalle pohjoiseen. Heiskasen Pekka paistoi kotileipomossaan meille 6 kpl ruisleipiä pakkaseen. Tuttavat hyvästeltiin ja maanantai-aamuna  matkattiin kohti Appalakkien eteläisimpiä osia, Smoky Mountainseille. Matalat sillat ja kasvillisuus ajoivat meidät kuitenkin kohta pois ylhäällä kulkevalta kauniilta näköalareitiltä, Blue Ridge Parkwaylta.

Jatkoimme kasiykköstä pohjoiseen tavoitteena vierailla Capitolin kukkuloilla pääkaupungissa. Paikallisten oppaiden mukaan parkkipaikan löytyminen läheltä aluetta on lähes mahdotonta ja nyt vallitseva liikenneruuhka käyttivät meitä vajaan 10 mailin päässä kohteesta, josta kuitenkin jouduimme luopumaan.

Vaihdoimme tavoitteen rauhallisempaan New Yorkkiin. Löysimmekin leirintäalueen aivan Manhattanin kupeesta, New Jerseyn puolelta. Sieltä käsin teimme turistibussilla kiertomatkan Citylle. Korkeita taloja ja hulinaa oli lauantai-iltapäivällä tarjolla. Kunnioitimme John Lennonin muistoa Central Parkissa.

Sunnuntaina noin 250 mailin päivämatka toi meidät ”Amerikan rivieralle” Cape Cod

 nimiselle niemelle. Kennedyt ja muutkin kuuluisuudet kuuluvat viettäneen joutoaikaansa tällä luonnon kauniilla niemellä. Me saimme hienon, yksityisparkin, ystäväni Thomas Viitasen osoittamalta tontilta. Kiitos hänelle ja perheelle.  Paikallisesta pikku-marketista tilattiin keitetty lobsteri iltapäiväksi. Tucon uunissa siitä viimeisteltiin juustokuorrutuksella maistuva ja näyttävä ateria. Valtava, lähes kaksikiloinen äyriäinen maksoi noin 35 €!

Täältä jatkoimme ysivitosta pohjoiseen ja Mainen osavaltiossa siirryttiin pienemmälle maisematielle, nro 1. Tie kiemurteli läpi pikku kylien ja ylitti monia rannikon suuria lahtia. Olin aikaisemmin tavannut paakari Joukon herkkubaarissa Leo Laukan ja hänen kanssaan keskustelu johti Leon lausumaan varomattomasti pyynnön, vierailla hänen luonaan Mainessa, Union nimisessä kylässä.  Vähän se ihmetystä herätti, kun linja-autolla sinne koukkasimme. Leo osoitti meille hienon leiripaikan aivan talonsa vastapäätä, pienen paikallistien varresta ja tarjosi vielä itse kasvattamiaan puutarhan herkkuja ruokatarpeiksemme.

Rantasauna lämmitettiin ja uitiin tavattoman lämpimässä järvessä. Leo, 82 v. innostui skootteriini ja tahtoi koe ajaa sen. Hänellä olisi sellaiselle näppärälle kulkupelille käyttöä paikallisliikenteessä. Erittäin lyhyen koeajon jälkeen hankintainnostus laski nousuakin nopeammin.

Suosituksen mukaan tutustuimme sitten matkalla Ellsworthin edustalla olevaan saareen, jossa on Acadia National Park. Puiston korkeimmalta vaaralta, 1528 ft, Cadillac Mtn, sieltä oli esteetön, hieno näköala ympäröivään alueeseen. Pikkutukolla kiertelimme päivän tuota saarta ja totesimme sen luonnon kauneuden.

Kanadan puolelle siirryttiin Calais nimisestä kaupungista USA:ssa. Rajamuodollisuudet hoituivat suoraan auton ikkunasta. Aseet, alkoholi ja huumeet kyseltiin ja passiin merkittiin leima ja päivämääräksi laitettiin syyskuun loppu, johon mennessä viimeistään on poistuttava Kanadan alueelta. Kanada on kalliimpi maa, kuin USA. Polttoaine on noin 25% kalliimpaa. Kanukkien alkoholi-ostosmatkan täytyy kestää vähintään kaksi yötä, jonka jälkeen on lupa tuoda litra viiniä ja väkeviä! Omat viini- ja olutvarastomme riittivät koko ajaksi, joten hintavertailu jäi tekemättä.

Kaunis ja kumpuileva Maine muuttui vähitellen vielä suurimuotoisemmaksi, matkatessamme kohden Nova Scottian niemeä. Kymmeniä kilometrejä voi moottoritieltä nähdä maisemia, kun ylitimme noita suuria mäkiä.

Halifaxissa vierailimme laivamuseossa ja käytiin valaiden katseluristeilyllä. Nähtiin muutama delfiini, kaksi isoa hyljettä, mutta valaat jäivät yllättäen näkemättä. Halifax on todellinen merikaupunki ja lähtihän sieltä monia laivasaattueita toisen maailmansodan aikana Eurooppaan tuoden erilaisia tarvikkeita. Turistien oleskelualue kierteli rannan tuntumassa, jossa monenlaisia pyydyksiä matkailijoita varten. Jälleen pikkutukolla oli helppo tulla leirialueelta 10 km:n päästä ja parkeerata Harley Davidsonien väliin, perä oikeaoppisesti jalkakäytävälle päin.

Halifaxista noin 50 km kaakkoon on turistirysä, pikkuinen idyllinen kylä, nimeltään Peggys Cove. Linja-autolasteittain sinne oli köijätty turisteja usvaisen luonnon kauneutta ihailemaan.

 Niitä Lobstereita täällä myydään joka paikassa ja ilmeisesti se pyydyksien määrästä arvioiden, onkin merkittävä tulonlähde rannikon asukkaille. Tankkasin mm. kerran Tucon ja vieressä oli tankkaamassa pikkuinen lava-auto, joka varmaan kuului kalastajalle. Lavalla lojui kalojen raatoja ja suolia läjittäin, ilmeisesti lobsteri-syöttejä. Haju oli kamala.

Paluumatkalla Nova Scottialta teimme matkan prinssi Edwardin saarelle. Eetun saareen johti 13 km pitkä siltakolossi.

 Saari on kaunis, kumpuileva luonnoltaan ja näytti olevan perunan kasvatusaluetta. Koko tuon rannikko-alueen tiet  halkoo useita lahtia ja ylittää jokia. Siltarakenteina on vaikka minkälaisia, niitattuja vanhoja rumiluksia, kuin myös sirompia nykyaikaisia. Korkeilta silloilta avautuu usein kauniita näköaloja viereisiin kyliin. Ajoimme Pohjoishumberlandin poikki todellista korpimaisemaa pitkin. Kapea ja osin hyvinkin huonopintainen asfalttitie (108) kulki 150 km asumattoman metsäerämaan läpi. Näkymät olivat osin huikaisevat. Nuo metsät ovat tavattoman rehevät ja tiheät. En usko, että niistä metsätaloudelle on paljonkaan hyötyä, sillä sellaista läpi pääsemätöntä risukkoa ne ovat. Katepillari on ainut metsäkone, joka tuohon viidakkoon sopii, tai kaksi ja niiden välissä tukeva vaijeri. Niinhän ne sähkölinjojen pohjia kuulemma putsaavat.

Ainoastaan kaksi hirveä nähtiin tuon pätkän aikana seisomassa erämaalammessa.

Loppumatka tänne Quebecin vuonolle huristeltiin pääteitä, mutta nyt täällä taas seuraillaan rannan läheisyydessä kiemurtelevaa maisematietä 132.

Leppoisaa on ajelu täällä ranskalaisessa Quebecissä. Liikennemerkitkin on kai tarkoitettu ainoastaan heille itselleen, kun ei niiden teksteistä ,mitään ymmärrä. Hiukan loitommalla, jopa ameriikan puolella oli opasteet sekä englanniksi ja ranskaksi. Jopa etäisyyksiä oli ameriikassa lähellä rajaa annettu tietysti maileina, mutta usein myös kilometreinä! Kanadassa kun käytetään näitä metrisiä, meillekin tuttuja yksiköitä. Miksiköhän jenkit eivät ole keksineet ajan mittaamiseen mitään viisaampaa yksikköa, kun siinä käyttävät samaa, kuin me kaikki muutkin. Kyllä universumista varmaan ois löytyny jokin vastine tunnille.

Ilmeisesti nää Quebeckiläiset puhuu leirintäalueellakin aivan tahallaan ranskaa. Kostoksi naapureille, mekin keskenämme puhuimme vaan suomea, joten tuskin ymmärsivät.

No ihan kelposakkiahan ne ovat. Yksikin naapureista näytti kohteliaasti sormillaan, paljon kello oli, kun mulla oli vielä Nova Scottian ajassa ja selvisi, että nyt on jo tunnin aika muuttunut.

Quebeck on kaunis kaupunki. Osa kaupungista on jyrkällä rinteellä, josta hienot näköalat ympäristöön. Suuret sillat ylittävät vesitien, jota myöten laivat pääsevät suurille järville.

Ilmat ovat meitä suosineet koko ajan ja Quebecin hienot kävelykadut olivat vieläkin täynnä turisteja. Merkittävä ero etelävaltoihin, että tummia ihmisiä todella vähän.

Muutenkin meininki alueella on paljon eurooppalaisempi, kuin eteläisessä mahtimaassa. Täällä ravintolat ovat levittäytyneet kävelykaduille olut-terasseineen ja kaikenlaiset katusoittajat  luovat osaltaan viihtyisän ilmapiirin alueelle.

Kaupungin hulinan jälkeen palattiin taas maaseudulle. Lähes jokaisessa leirissä nää kanukit polttavat avotulia iltaisin. Niin mekin ostimme kaupustelialta klapit ja niiden loisteessa istuimme iltaa. Naapurin pappa näkyi pienivän klapinsa ja minusta näytti kirveen malli vähän tutulta. Kävin tarkastamassa ja varressahan luki Fiskars!!  Kun homman osaa, kaikki on mahdollista. Pandan lakritsia ostettiin yhtenä päivänä huoltikselta. Paperissa luki mm. Vaajakoski.

Mukava tapahtuma sattui pari iltaa sitten, kun kuuntelimme nettiradiosta suomen yöradiota. Meillä täällä alkoi tummua ilta, kun suomessa oli jo aamuyö pitkällä. Toimittaja siinä toisteli aika ajoin nettiosoitettaan, johon voi toiveita musiikista laittaa. Kirjoitin muutaman sanan tervehdyksen ja toiveen karavaanareilta ”Quebecin liepeiltä”.  Juuri oli alkanut soimaan Junnun ”Panaman Konsuli”, kun tarkensin vielä ennen lähettämistä toiveeni, että voisiko Panaman Konsulin jälkeen soittaa…? Junnun kappaleen tauottua, toimittaja luki välittömästi viestini ja laittoi soimaan toivomani Queenssien ”Poheemien rapsoodin”. Niin nopeeta on turistienkin käytössä oleva tekniikka nykyään!

No nyt suunnuntai-iltana saavuttiin jo Ontarion puolelle ja leiri pystytettiin Trentonin kaupungin lähistölle, Ontario-järven rannalle.

Ensimmäinen sadepäiväkin osui matkallamme täällä Ontario- järven rannalla. Hollantilainen pariskunta piti täällä leirintäaluetta, jossa järven rannalla vietettiin kaksi yötä. Nautittiin kanavien ympäröimästä reitistä kääntösiltoineen ja hehkuvan tuoreista salaateista.

Vanha sateenpitomenetelmä, sukan-kudonta sai Helena-mummonkin kutomaan lapsenlapselle hemaisevaa, ah´  niin ihanaa vaaleanpunaista sukkaa.

Retken suunnistuksesta vastaavalle jäi tällöin hyvää joutoaikaa paneutua GPS-navigaattorin saloihin.

 Tällaisella ”bussilla” liikkuessa on kepsi osoittautunut tosi hyväksi kaveriksi. Kun sille olen syöttänyt tiedot mm. tösän korkeudesta (12 jalkaa ja 10 tuumaa)  reitittää se matkan sen mukaisesti! Painorajoitetuista silloista se ei tunnu kuitenkaan tietävän mitään, koska kerran palattiin vajaa 10 km 5 ton sillan vuoksi. Tää tösä painaa 17 t !

Joutoaikoina on mm. paistettu grillissä lohia ja monia muita meren herkkuja.

Erikoinen tapa täällä on, että liikennemerkeissä näytetään muun muassa kylien asukasmäärä. Suomessa monissa paikoissa sama vaatisi tietysti väestölaskennasta suoran tietokoneyhteyden näyttötauluun muuttotappiokunnissa.

Sakkomaksutkin on täällä määrätty etukäteen, ainoastaan rikoksen suuruudesta määräytyen ja ne näytetään liikennemerkeissä. Koska suomessa tuo käytäntö on uhrin tuloista riippuvainen, olisi silloin loogista, että mm. lapsilisät ja verovähennysoikeudet olisivat samoin myös riippuvaisia tuosta tulotasosta. Onko valtiolla oikeus riistää kansalaisilta jo ansaittua hyvinvointia rikoksen tekijöitä eriarvoisesti painottaen, tai jos on, niin tulot ja menot tulisi käsitellä samoin!!  Eikös verotuksella jo yleensä hoideta noita tasauksia?

Toronto on Kanadan suurin kaupunki, 2,5 milj asukasta ja ympäristö huomioiden, 4,5 milj. Ohikulkutiellä Hwy 401 oli parhaimmillaan 9 kaistaa samaan suuntaan!

Taxeissa kiinnittyi huomio takana olevaan keltaiseen lisävaloon, jossa teksti vieressä; ” jos vilkkuu, soita 911”. Eli jos joku taxi on pulassa, kuski ilmeisesti jostain napista voi sytyttää tuon merkkivalon viestiksi ulkopuolisille, ettei ole kunnossa.

Käytiin tölläämässä Toronto Towerissa näköaloja.  350 metrin korkeudesta kaupunki avautui hienosti.

Jälleen kerran tuolla kaupunki-tourilla tuli todettua, kuinka kätevä pikkuinen skootteri on ahtaissa keskustoissa.

Vierailtiin myös 52 vuotta sitten Ylämaalta lähteneen, tuttavani ”Savu” Seppo Junnolan,  kotona täällä Torontossa. Seppo hoitaa lähitalojen kalan savustuksen.

Huomenna lähtee Nalle kotimatkalle Torontosta. Ensin lento täältä New Yorkkiin ja jatkolento sieltä Oslon kautta Helsinkiin.

Nyt  on matkaa taitettu kuukaudessa noin 6500 km ja minä Tucon kanssa kahden jatkamme Detroitin kautta USA:aan ja siellä tavoitteena lokakuun lopussa Aritzona, jonne matkaa vielä yli 4000 km.

Jorma Pulkkinen

 

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 121 muun seuraajan joukkoon