Tucco Tour on matkaveneilijän yritys löytää uusia kokemuksia

SYYSKUU 2009

 Tucco Tour on matkaveneilijän yritys löytää uusia kokemuksia minulle aiemmin tuntemattomalta matkailun saralta, karavaanarina.

” ♫♫ Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri…….teiden tukko, teiden tukko…♫♫”

 http://www.youtube.com/watch?v=wFoQU56-O9U

Tuo tunnettu lauluhan ylistää karavaanaria ja iskevässä kertosäkeessä taustakuoro ironisesti väittää hänen olevan teiden tukko.

Palava halu tutkia karttoja ja matkustaa, on tuonut minut nyt uuden harrastuksen äärelle, karavaanariksi. Pitkään kytenyt ajatus ostaa loma-asunto ulkomailta ja tutustua siitä käsin uusiin alueisiin on nyt toteutunut. Tarpeitteni mukaisesti tässä loma-asunnossa onkin nyt pyörät alla. Kotini Lappeenrannassa on ollut aika vähällä käytöllä kyseisten pyörien puuttumisen johdosta ja sen kokemuksen opettamana olenkin valintani tehnyt. Minulla on joukko ystäviä pysyvästi Floridan lämmössä asuvia ja olenkin päätynyt perustamaan ”lähtösataman” Pohjois-Amerikan valloitukselle myös tänne Floridaan. Olen saanut valtavan paljon apua näiltä ystäviltäni tämän ”projektin” alkuun saattamiseksi, josta heille suuri kiitos.

Asuntoauton hankkimiseksi täältä on monia kanavia. Markkinat ovat suuret ja esim. netistä voi löytää valtavasti tarjontaa. Kaikki asuntoautoihin ja niiden palveluihin liittyvän löytää netistä helposti kirjainyhdistelmän RV avulla. Se on lyhenne sanoista ”recreation vehicle” (vapaa-ajan ajoneuvo). Tuota lyhennettä käytetään yleisesti tienviitoissa yms. Jos googlen karttaan rajaat jonkun alueen USA:sta ja hakukenttään kirjoitat rv park, niin löydän alueen asuntoautojen leirintäalueet, ja huomaat, että niitä on paljon. Kaikesta näkee, että asuntoautot ovat olleet käytössä täällä pohjois-ameriikassa jo pitkään.

Arvit (RV lausutaan aarvii => Arvi) löytyy myös  huutokaupoista, netistä tai paikanpäältä. Oman Arvini ostin autoliikeen kautta eräältä rahoitusyhtiöltä, joka oli tahtomattaan  saanut sen takaisin omakseen jopa ennen ensirekisteröintiä.

Lyhytaikaista käyttöä varten voi Arvin myös vuokrata esim www.cruiseamerica.com

Oma Arvini on ”kirjastoauton” kokoinen matka-asunto. Muhkean ulkokuorensa vuoksi olen antanut sille nimeksi Tucco. Se on fiinimpi muoto tuosta karavaanarien laulun kertosäkeen teiden tukosta.

Kävin hakemassa tämän Tucon syksyllä 2009 mantereen luoteisosasta, läheltä Seattlea. Lähempääkin olisi varmaan löytynyt, mutta kun liikkuminen kuuluu tähän harrastukseen, niin ajattelin aloittaa opiskelun välittömästi.

              

Hakumatka lentäen Floridasta mantereen toiseen nurkkaan kesti yli 6 tuntia ja lentolippu maksoi 117 $ ( n. 80 €) !  Paluumatkaan Tucolla takaisin Floridaan, noin 6000 km käytin aikaa kaksi viikkoa. Reitin valitsin niin, että en joutunut ajamaan lumisilla alueilla, joita jo lokakuun lopulla olisi ollut tarjolla. Jylhää, vuoristoista higway 84 ajelin parissa päivässä Salt Lake Cityyn. Tutuksi tuli tuolla alkumatkalla Tucon nestekaasukäyttöinen ilmalämmitysjärjestelmä. Öisin lämpötila laski jopa pakkasen puolelle.

Teiden tukkona Tucolla ei tarvitse olla, jos haluaa vilistää liikenteen mukana. Iso dieselmoottori jaksaa tuoda automaattivaihteiston avulla 17 tonnin painoista autoa ylämäkeenkin helposti hyvää vauhtia. USA:ssa kaikilla ajoneuvoilla, rekoilla ja henkilöautoilla on yleensä sama nopeusrajoitus. Tiestöstä riippuen se vaihtelee 55…80 mailia/tunti ( 90…130 km/h ).

Tucco on varustettu monipuolisilla varusteilla. Niiden käytön oppiminen kestää oman aikansa, mutta on kuitenkin lopulta aika selkeää.

Se on omavarainen sähkön ja lvi:n suhteen. Siinä on 8 kW diesel-generaattori tuottamassa tarvittaessa sähköä, ja vesi- , propaani- ja jätevesivarastot riittävät ainakin parin viikon kulutukseen yksin ajellessa. Polttoainetta sopii 380 ltr ja sillä pääsee n. 1400 km ja maksaa noin 0,60 €/ltr.

Leirintäalueella ajoneuvo liitetään alueen sähkö-, vesi,- ja viemäriverkkoon auton omilla letkuilla. Myös langaton nettiverkko ja kaapeli TV-verkko on monien alueiden palveluna.

Täkäläiseen tapaan nämä Arvit ovat myös levitettävissä asumistilanteessa, jolloin lattiapinta-alaa saadaan lisää mukavaan asumiseen. Kuljetuksen ajaksi levitykset ajetaan sähkömoottorien avulla taas takaisin, jolloin ne ovat normaalin ajoneuvon levyisiä.

Utahin ja New Mexicon alueilla oli jo lämmintä. Maisemat olisivat houkutelleet pidempäänkin oleskeluun, mutta tällä ”legillä” oli muut tavoitteet. Nuorempi pojistani Samppa liittyi matkakumppanikseni Houstonissa ja loppumatkan hw-10 istuinkin suurimmaksi osaksi repsikan paikalla. Kävimme tutustumassa New Orleansin kuuluisaan Bourbon Streettiin ja Tampassa vietimme päivän huvipuistossa.

 Kevät-talvella 2010 vietin aikaani Lake Worthissa, josta tein muutamia retkiä ympäristöön. Kävin tammikuun alussa USA:n suurimmassa asuntoautojen messutapahtumassa Tampassa. Näytteilleasettajia oli 1100, jotka esittelivät erilaisia matkailuautoja ja perävaunuja. Tarvikekauppiaita oli näyttelyssä kohtuullisen vähän ja monet niistäkin myivät kaikenlaista krääsää, koruja yms. Meitä karavaanareita, jotka olivat ostaneet neljän päivän messupaketin, meitä oli leiriytyneinä lähes 800. Lähes jokaisella meistä oli amerikkalaiseen tapaan Arvin perässä hinauksessa henkilöauto, jolla liikkuminen lähialueille tapahtuu.

 Kävin myös Kennedyn avaruuskeskuksessa Cape Canaveralissa katsomassa Endover avaruussukkulan lähdön.

Talvikuukausina etelän leirintäalueet näyttävät olevan varsin varattuja. Valtaosa kaupungin suuren leirintäalueen asukeista on kanadalaisia, jotka viettävät alueella 2..3 kuukautta talvella.

Lähiliikennettä varten varustin Tucon 125 cc skootterilla, jolle rakensin kippaavan kuljetustelineen. Samalla tutustuin pariin pieneen yritykseen, joissa mm. hitsattiin alumiinia.

Kumppanini Helena vietti talvilomansa pariviikkoa myös Floridassa. Poikkeuksellisen kylmä talvi muutti matkasuunnitelmia niin, ettemme nousseet Mexico Lahden rannikkoa pohjoisemmaksi. Teimme reissun Cape Canaveralin avaruuskeskukseen ja New Orleansiin. Paluumatkalla poikkesimme Walt Disney:n maailmaan, Orlandossa.

           
Olen kuullut, että täällä Amerikassakin on paljon erilaisia ongelmia, mutta niinpä niitä taitaa olla kaikkialla, myös omassa maassamme. Osa ongelmista on hyvin korkealentoisia ja osa varmaan hyvinkin maanläheisiä. Minä kohdistan ainoastaan katseeni Tucossa istuessani silmäni korkeudelle ja toivon, että noita sotkuja ei sillä korkeudella näkyisi. Haluan nauttia mantereen mahtavan monimuotoisesta luonnosta, mutta tutustua myös moniin kohteisiin, joita tämä puuhakas kansa on saanut täällä aikaan.

Matkailualueena Pohjois-Ameriikka, (USA ja Kanada) on valtava. Itä-länsi suunnassa tilaa ajella on 4500 km, pohjois-etelä suunnassa  (ilman Alaskaa) n. 3000 km. Matka Alaskan Anchoragesta Floridan Miamiin on 8000 km!

Kesäksi 2010 Tucco on varastoitu telttakatokseen muutamaksi kuukaudksi Lake Worthissa ja jatkamme Helenan kanssa matkailua elokuun alussa. Tällöin tavoitteena on käydä Kanadan Nova Scotiassa, Halifaxissa.

ELOKUU 2010

Raskas tulomatka West Palm Beachiin selvitettiin noin 30 tunnissa Köpiksen ja Nykin kautta. Vastassa oli Jani kavereineen ja he saattelivat meidät ilta pimeällä lähes hehkuvan kuumaan Tuccoon. Pressu pudotettiin päältä vain pois ja generaattorin voimalla käynnistettiin tuuletus. Tunnin odotus ja lämpötila jo lähes normaali, ja uni voitti väsyneet matkaajat.

Aamupalaksi löytyi Tucosta näkkileipää ja kahvia. Siirryttiin Lake Worthin leirialueelle, jossa vietettiin pari yötä ja varusteltiin auto matkalle pohjoiseen. Heiskasen Pekka paistoi kotileipomossaan meille 6 kpl ruisleipiä pakkaseen. Tuttavat hyvästeltiin ja maanantai-aamuna  matkattiin kohti Appalakkien eteläisimpiä osia, Smoky Mountainseille. Matalat sillat ja kasvillisuus ajoivat meidät kuitenkin kohta pois ylhäällä kulkevalta kauniilta näköalareitiltä, Blue Ridge Parkwaylta.

Jatkoimme kasiykköstä pohjoiseen tavoitteena vierailla Capitolin kukkuloilla pääkaupungissa. Paikallisten oppaiden mukaan parkkipaikan löytyminen läheltä aluetta on lähes mahdotonta ja nyt vallitseva liikenneruuhka käyttivät meitä vajaan 10 mailin päässä kohteesta, josta kuitenkin jouduimme luopumaan.

Vaihdoimme tavoitteen rauhallisempaan New Yorkkiin. Löysimmekin leirintäalueen aivan Manhattanin kupeesta, New Jerseyn puolelta. Sieltä käsin teimme turistibussilla kiertomatkan Citylle. Korkeita taloja ja hulinaa oli lauantai-iltapäivällä tarjolla. Kunnioitimme John Lennonin muistoa Central Parkissa.

Sunnuntaina noin 250 mailin päivämatka toi meidät ”Amerikan rivieralle” Cape Cod

 nimiselle niemelle. Kennedyt ja muutkin kuuluisuudet kuuluvat viettäneen joutoaikaansa tällä luonnon kauniilla niemellä. Me saimme hienon, yksityisparkin, ystäväni Thomas Viitasen osoittamalta tontilta. Kiitos hänelle ja perheelle.  Paikallisesta pikku-marketista tilattiin keitetty lobsteri iltapäiväksi. Tucon uunissa siitä viimeisteltiin juustokuorrutuksella maistuva ja näyttävä ateria. Valtava, lähes kaksikiloinen äyriäinen maksoi noin 35 €!

Täältä jatkoimme ysivitosta pohjoiseen ja Mainen osavaltiossa siirryttiin pienemmälle maisematielle, nro 1. Tie kiemurteli läpi pikku kylien ja ylitti monia rannikon suuria lahtia. Olin aikaisemmin tavannut paakari Joukon herkkubaarissa Leo Laukan ja hänen kanssaan keskustelu johti Leon lausumaan varomattomasti pyynnön, vierailla hänen luonaan Mainessa, Union nimisessä kylässä.  Vähän se ihmetystä herätti, kun linja-autolla sinne koukkasimme. Leo osoitti meille hienon leiripaikan aivan talonsa vastapäätä, pienen paikallistien varresta ja tarjosi vielä itse kasvattamiaan puutarhan herkkuja ruokatarpeiksemme.

Rantasauna lämmitettiin ja uitiin tavattoman lämpimässä järvessä. Leo, 82 v. innostui skootteriini ja tahtoi koe ajaa sen. Hänellä olisi sellaiselle näppärälle kulkupelille käyttöä paikallisliikenteessä. Erittäin lyhyen koeajon jälkeen hankintainnostus laski nousuakin nopeammin.

Suosituksen mukaan tutustuimme sitten matkalla Ellsworthin edustalla olevaan saareen, jossa on Acadia National Park. Puiston korkeimmalta vaaralta, 1528 ft, Cadillac Mtn, sieltä oli esteetön, hieno näköala ympäröivään alueeseen. Pikkutukolla kiertelimme päivän tuota saarta ja totesimme sen luonnon kauneuden.

Kanadan puolelle siirryttiin Calais nimisestä kaupungista USA:ssa. Rajamuodollisuudet hoituivat suoraan auton ikkunasta. Aseet, alkoholi ja huumeet kyseltiin ja passiin merkittiin leima ja päivämääräksi laitettiin syyskuun loppu, johon mennessä viimeistään on poistuttava Kanadan alueelta. Kanada on kalliimpi maa, kuin USA. Polttoaine on noin 25% kalliimpaa. Kanukkien alkoholi-ostosmatkan täytyy kestää vähintään kaksi yötä, jonka jälkeen on lupa tuoda litra viiniä ja väkeviä! Omat viini- ja olutvarastomme riittivät koko ajaksi, joten hintavertailu jäi tekemättä.

Kaunis ja kumpuileva Maine muuttui vähitellen vielä suurimuotoisemmaksi, matkatessamme kohden Nova Scottian niemeä. Kymmeniä kilometrejä voi moottoritieltä nähdä maisemia, kun ylitimme noita suuria mäkiä.

Halifaxissa vierailimme laivamuseossa ja käytiin valaiden katseluristeilyllä. Nähtiin muutama delfiini, kaksi isoa hyljettä, mutta valaat jäivät yllättäen näkemättä. Halifax on todellinen merikaupunki ja lähtihän sieltä monia laivasaattueita toisen maailmansodan aikana Eurooppaan tuoden erilaisia tarvikkeita. Turistien oleskelualue kierteli rannan tuntumassa, jossa monenlaisia pyydyksiä matkailijoita varten. Jälleen pikkutukolla oli helppo tulla leirialueelta 10 km:n päästä ja parkeerata Harley Davidsonien väliin, perä oikeaoppisesti jalkakäytävälle päin.

Halifaxista noin 50 km kaakkoon on turistirysä, pikkuinen idyllinen kylä, nimeltään Peggys Cove. Linja-autolasteittain sinne oli köijätty turisteja usvaisen luonnon kauneutta ihailemaan.

 Niitä Lobstereita täällä myydään joka paikassa ja ilmeisesti se pyydyksien määrästä arvioiden, onkin merkittävä tulonlähde rannikon asukkaille. Tankkasin mm. kerran Tucon ja vieressä oli tankkaamassa pikkuinen lava-auto, joka varmaan kuului kalastajalle. Lavalla lojui kalojen raatoja ja suolia läjittäin, ilmeisesti lobsteri-syöttejä. Haju oli kamala.

Paluumatkalla Nova Scottialta teimme matkan prinssi Edwardin saarelle. Eetun saareen johti 13 km pitkä siltakolossi.

 Saari on kaunis, kumpuileva luonnoltaan ja näytti olevan perunan kasvatusaluetta. Koko tuon rannikko-alueen tiet  halkoo useita lahtia ja ylittää jokia. Siltarakenteina on vaikka minkälaisia, niitattuja vanhoja rumiluksia, kuin myös sirompia nykyaikaisia. Korkeilta silloilta avautuu usein kauniita näköaloja viereisiin kyliin. Ajoimme Pohjoishumberlandin poikki todellista korpimaisemaa pitkin. Kapea ja osin hyvinkin huonopintainen asfalttitie (108) kulki 150 km asumattoman metsäerämaan läpi. Näkymät olivat osin huikaisevat. Nuo metsät ovat tavattoman rehevät ja tiheät. En usko, että niistä metsätaloudelle on paljonkaan hyötyä, sillä sellaista läpi pääsemätöntä risukkoa ne ovat. Katepillari on ainut metsäkone, joka tuohon viidakkoon sopii, tai kaksi ja niiden välissä tukeva vaijeri. Niinhän ne sähkölinjojen pohjia kuulemma putsaavat.

Ainoastaan kaksi hirveä nähtiin tuon pätkän aikana seisomassa erämaalammessa.

Loppumatka tänne Quebecin vuonolle huristeltiin pääteitä, mutta nyt täällä taas seuraillaan rannan läheisyydessä kiemurtelevaa maisematietä 132.

Leppoisaa on ajelu täällä ranskalaisessa Quebecissä. Liikennemerkitkin on kai tarkoitettu ainoastaan heille itselleen, kun ei niiden teksteistä ,mitään ymmärrä. Hiukan loitommalla, jopa ameriikan puolella oli opasteet sekä englanniksi ja ranskaksi. Jopa etäisyyksiä oli ameriikassa lähellä rajaa annettu tietysti maileina, mutta usein myös kilometreinä! Kanadassa kun käytetään näitä metrisiä, meillekin tuttuja yksiköitä. Miksiköhän jenkit eivät ole keksineet ajan mittaamiseen mitään viisaampaa yksikköa, kun siinä käyttävät samaa, kuin me kaikki muutkin. Kyllä universumista varmaan ois löytyny jokin vastine tunnille.

Ilmeisesti nää Quebeckiläiset puhuu leirintäalueellakin aivan tahallaan ranskaa. Kostoksi naapureille, mekin keskenämme puhuimme vaan suomea, joten tuskin ymmärsivät.

No ihan kelposakkiahan ne ovat. Yksikin naapureista näytti kohteliaasti sormillaan, paljon kello oli, kun mulla oli vielä Nova Scottian ajassa ja selvisi, että nyt on jo tunnin aika muuttunut.

Quebeck on kaunis kaupunki. Osa kaupungista on jyrkällä rinteellä, josta hienot näköalat ympäristöön. Suuret sillat ylittävät vesitien, jota myöten laivat pääsevät suurille järville.

Ilmat ovat meitä suosineet koko ajan ja Quebecin hienot kävelykadut olivat vieläkin täynnä turisteja. Merkittävä ero etelävaltoihin, että tummia ihmisiä todella vähän.

Muutenkin meininki alueella on paljon eurooppalaisempi, kuin eteläisessä mahtimaassa. Täällä ravintolat ovat levittäytyneet kävelykaduille olut-terasseineen ja kaikenlaiset katusoittajat  luovat osaltaan viihtyisän ilmapiirin alueelle.

Kaupungin hulinan jälkeen palattiin taas maaseudulle. Lähes jokaisessa leirissä nää kanukit polttavat avotulia iltaisin. Niin mekin ostimme kaupustelialta klapit ja niiden loisteessa istuimme iltaa. Naapurin pappa näkyi pienivän klapinsa ja minusta näytti kirveen malli vähän tutulta. Kävin tarkastamassa ja varressahan luki Fiskars!!  Kun homman osaa, kaikki on mahdollista. Pandan lakritsia ostettiin yhtenä päivänä huoltikselta. Paperissa luki mm. Vaajakoski.

Mukava tapahtuma sattui pari iltaa sitten, kun kuuntelimme nettiradiosta suomen yöradiota. Meillä täällä alkoi tummua ilta, kun suomessa oli jo aamuyö pitkällä. Toimittaja siinä toisteli aika ajoin nettiosoitettaan, johon voi toiveita musiikista laittaa. Kirjoitin muutaman sanan tervehdyksen ja toiveen karavaanareilta ”Quebecin liepeiltä”.  Juuri oli alkanut soimaan Junnun ”Panaman Konsuli”, kun tarkensin vielä ennen lähettämistä toiveeni, että voisiko Panaman Konsulin jälkeen soittaa…? Junnun kappaleen tauottua, toimittaja luki välittömästi viestini ja laittoi soimaan toivomani Queenssien ”Poheemien rapsoodin”. Niin nopeeta on turistienkin käytössä oleva tekniikka nykyään!

No nyt suunnuntai-iltana saavuttiin jo Ontarion puolelle ja leiri pystytettiin Trentonin kaupungin lähistölle, Ontario-järven rannalle.

Ensimmäinen sadepäiväkin osui matkallamme täällä Ontario- järven rannalla. Hollantilainen pariskunta piti täällä leirintäaluetta, jossa järven rannalla vietettiin kaksi yötä. Nautittiin kanavien ympäröimästä reitistä kääntösiltoineen ja hehkuvan tuoreista salaateista.

Vanha sateenpitomenetelmä, sukan-kudonta sai Helena-mummonkin kutomaan lapsenlapselle hemaisevaa, ah´  niin ihanaa vaaleanpunaista sukkaa.

Retken suunnistuksesta vastaavalle jäi tällöin hyvää joutoaikaa paneutua GPS-navigaattorin saloihin.

 Tällaisella ”bussilla” liikkuessa on kepsi osoittautunut tosi hyväksi kaveriksi. Kun sille olen syöttänyt tiedot mm. tösän korkeudesta (12 jalkaa ja 10 tuumaa)  reitittää se matkan sen mukaisesti! Painorajoitetuista silloista se ei tunnu kuitenkaan tietävän mitään, koska kerran palattiin vajaa 10 km 5 ton sillan vuoksi. Tää tösä painaa 17 t !

Joutoaikoina on mm. paistettu grillissä lohia ja monia muita meren herkkuja.

Erikoinen tapa täällä on, että liikennemerkeissä näytetään muun muassa kylien asukasmäärä. Suomessa monissa paikoissa sama vaatisi tietysti väestölaskennasta suoran tietokoneyhteyden näyttötauluun muuttotappiokunnissa.

Sakkomaksutkin on täällä määrätty etukäteen, ainoastaan rikoksen suuruudesta määräytyen ja ne näytetään liikennemerkeissä. Koska suomessa tuo käytäntö on uhrin tuloista riippuvainen, olisi silloin loogista, että mm. lapsilisät ja verovähennysoikeudet olisivat samoin myös riippuvaisia tuosta tulotasosta. Onko valtiolla oikeus riistää kansalaisilta jo ansaittua hyvinvointia rikoksen tekijöitä eriarvoisesti painottaen, tai jos on, niin tulot ja menot tulisi käsitellä samoin!!  Eikös verotuksella jo yleensä hoideta noita tasauksia?

Toronto on Kanadan suurin kaupunki, 2,5 milj asukasta ja ympäristö huomioiden, 4,5 milj. Ohikulkutiellä Hwy 401 oli parhaimmillaan 9 kaistaa samaan suuntaan!

Taxeissa kiinnittyi huomio takana olevaan keltaiseen lisävaloon, jossa teksti vieressä; ” jos vilkkuu, soita 911”. Eli jos joku taxi on pulassa, kuski ilmeisesti jostain napista voi sytyttää tuon merkkivalon viestiksi ulkopuolisille, ettei ole kunnossa.

Käytiin tölläämässä Toronto Towerissa näköaloja.  350 metrin korkeudesta kaupunki avautui hienosti.

Jälleen kerran tuolla kaupunki-tourilla tuli todettua, kuinka kätevä pikkuinen skootteri on ahtaissa keskustoissa.

Vierailtiin myös 52 vuotta sitten Ylämaalta lähteneen, tuttavani ”Savu” Seppo Junnolan,  kotona täällä Torontossa. Seppo hoitaa lähitalojen kalan savustuksen.

Huomenna lähtee Nalle kotimatkalle Torontosta. Ensin lento täältä New Yorkkiin ja jatkolento sieltä Oslon kautta Helsinkiin.

Nyt  on matkaa taitettu kuukaudessa noin 6500 km ja minä Tucon kanssa kahden jatkamme Detroitin kautta USA:aan ja siellä tavoitteena lokakuun lopussa Aritzona, jonne matkaa vielä yli 4000 km.

Jorma Pulkkinen

 

2 Responses to Tucco Tour on matkaveneilijän yritys löytää uusia kokemuksia

  1. E.Benton kirjoitti:

    Mukavaa lukea teidän kirjoituksia.Kirjoitan itse eläkeläisen elämää Suomessa

    http://homecase.blogspot.com. Lukekaa jos kiinnostaa!

  2. Markku Rautmaa kirjoitti:

    On mukavaa lukea näitä matkakertomuksia Amerikan mailta. Usvaa putkeen sivulta löysin linkin tänne. Toivottavasti saamme lisää juttua. Tuossa kuvia Suomesta. http://www.youtube.com/user/08mr08

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: