Tucco Tour II – syyskuu 2010

” ♫♫ Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri…….teiden tukko, teiden tukko…♫♫”

 http://www.youtube.com/watch?v=wFoQU56-O9U

SYYSKUU 2010

Jorma Pulkkinen

Nyt kun Muru on palannut kotiin ja töihin on aikaa kulunut astianpesuaineiden yms. etsinnässä. Lautasetkaan eivät enää ole valmiina pöydässä ruokailun alkaessa! Niin ne ajat muuttuu.

 

Heiskasen Pekan  Floridasta lähettämät ruisleivät saapuivat ja nyt nuo energiapaketit nukkuvat rauhallisesti Tucon pakastimessa.

Lämpötila illan hämärtyessä 25, pieni puro vieressä solisee kauniisti ja luo lämpimään iltaan  tunnelmaa. Joku koiran kusettaja pysähtyy taas ihailemaan skootteritelinettä ja ihmetys kasvaa, kun kerron ukolle, että tein sen itse. Koira ei reagoi lainkaan.

Viereiselle lammelle laskeutui useita suuria lintuja, jotka minäkin pystyn tunnistamaan. Todennäköisesti Kanadan hanhia.

Ilta tummuu ja lorotan sytytysnestettä nuotiooni. Jätän tuon litkun imeytymään lahoihin puihin ja keitän kaksi kupillista kahvia, jotka aion nauttimaan illan aikana irlantilaiseen tapaan nuotion loisteessa. Pitkänokkasytkärillä laitan nuotion roihuamaan. Kerran partiossa opitut taidot eivät taaskaan pettäneet, nyt kuitenkin hitaan polttonesteen avulla. Sen sijaan spray-pullossa oleva kermavaahto petti täysin kesken ensimmäisen irkkukahvin. Tyhjä on tyhjä. Alimmaisen laatikon hyllyltä osui käteeni onneksi aitoa ranksalaista brändiä, jonka avulla onnistuinkin siirtymään nautinnoissa nyt kanaalin mantereen puolelle.

Nuotiossa loiskui kympin halot ilmiliekeissään nyt jo pimeässä illassa. Vain muutamia kulkijoita sivuutti leirini.

Jo viimeisten klapien palaessa saapui nuotiolle leirialueen hoitaja kanssani iltaa istumaan. Kaljat juotuamme olikin aika mennä jo nukkumaan. Seuraavana päivänä tuo sama mies toi taas sylillisen noita polttopuita ja sanoi: ”Free for you”!  Eli parin taalan sijoituksella sain kympin halot nyt ilmaiseksi! Pyysin ukkoa taas tänä-ilta käväisemään, mutta ei häntä kuitenkaan enää kuulunut.

Harmittava kokemus oli rajan ylitys takaisin USA:n puolelle. Siinä pihalla olevat nuoret raja/tullivalvojat käsittelivät turistia aivan kuin ”vihollista”. Äänen painot oli selkeät. Minutkin monien muiden tapaan määrättiin toiseen tarkastukseen sivupihalle. Siellä minut ohjattiin sisälle jonottamaan lisätutkimuksia. Osalleni osui vanhempi tutkija joka erittäin asiallisesti kirjasi tähänastisen kulkemiseni ja suunnitelmani täältä eteenpäin ja totesi kaiken olevan kunnossa. Joku nuuskija oli käynyt sillä aikaa ratsaamassa auton ja mm. savukalapaketteja oli auottu. Rajan ylitys näin kesti lähes kolme tuntia.

Täydellinen vastakohta oli illalla vastaanotto Simosen Heikin kotona, Michiganissa. Siellä sai nauttia pohjois-karjalaisesta vieraanvaraisuudesta. Heikki perheineen on ollut amerikassa rekkayrittäjänä jo 17 vuotta. Paikalla oli myös Heikin kuljettaja, alias Ricky Ruuhkakivi ja Heikin sukulaisia Suomesta. Ricky pitää nettiblokia  rekka-auton liikkeistä ameriikassa. Tuo bloki löytyy esim. usasuomeksi.com sivujen kautta.

Sain heiltä erittäin hyviä vinkkejä tulevan reittini varrella, kohden Arizonaa.

 

Hyvästelin isäntäni ja Joensuun turistit ja jatkoin kohden länttä.  Jo tunnin ajon jälkeen koelautaan syttyi keltainen valo, ”CHECK ENGINE”. Kun pysäkillä en mitään outoa löytänyt, jatkoin edelleen. Myöhemmin minulle kerrottiin, että seuraavassa vaiheessa syttyy punainen valo ja se sammuttaa automaattisesti moottorin. Se keltainen valo kuitenkin tuijotti minua herkeämättä ja vetosi koneteknikon herkkiin tunteisiin. Niinpä käänsin Heikiltä saamieni puhelinohjeiden mukaisesti erään rekkahuollon pihaan. Sieltä minut neuvottiin vielä jatkamaan 30 mailia erikoiskorjaamolle. Oli perjantai-ilta ja koska tarvittavaa varaosaa ei ollut, niin Tucco jäi korjaamohalliin seuraavaan tiistaihin saakka. Maanantai on paikallinen ”vappu” ja vapaapäivä.

Simosen Juha kävi minut hakemassa takaisin aamun lähtöpaikkaan 150 mailin päästä.

Viikonloppua vietettiin mm. käymällä Detroitissa Henry Fordin museossa. Siellä oli esillä monen kirjavaa kulkuneuvoa, lentokoneista juniin. Oli siellä muutama Fordikin  joukossa. Yksi JFK:n virka-autoistakin oli esillä paksuine laseineen.

 

Käytiin myös paikallisessa suuressa ”Koukku ja Koho” urheiluliikkeessä. Erityisesti jäi mieleeni valtava aseiden tarjonta, mutta oli siellä myös kaikenlaista muuta erähenkistä tarviketta.

Vanhassa mylly-museossa myös vierailtiin. Siinä oli vesiputous joka valjastettiin 1820 luvulla sahan käyttövoimaksi. Museon uumenista löytyi hieno, sähkökäyttöinen pesukone!

Tiistaina paluumatkan Tucolle tein Greyhound-bussifirman kyydillä. Ann Arborin kaupungissa bussiterminaali oli pahainen pysäkki kadun reunassa. Se kuvastaa hyvin joukkoliikenteen asemaa tässä maassa. Täällä Usa:ssa oma auto on täysin pakollinen. Jos sen ajatuksen on ymmärtänyt, on jo aika pitkällä sopeutumisessa amerikkalaiseen yhteiskuntaan!

Varaosa, pakokaasujen lämpötila-anturi oli asennettu paikalleen ja Tucco oli valmiina jatkamaan. Tuon anturin kautta järjestelmä saa tietoa mm. pakokaasujen puhdistamista varten. Osan ja työn maksoi Cummins.

Kun Tucon vielä seuraavana päivä käytin rekkapesulassa, niin ulkokuorikin näytti nyt yhtä puhtaalta kuin pakokaasut.

Jatkoin I-80 länteen ja kävin tutustumassa maailman suurimpaan rekkaparkkiin, Iowa 80:een. Pihaan mahtuu kuulemma 800 rekkaa. Isoja tarvikemyymälöitä sekä Amerikan perinneruokapaikkoja oli alueella useita vierekkäin. Oli siinä pihapiirissä myös rekkamuseo, jossa esittäytyi läpileikkaus USA:n rekkakalustosta. Vanhin esillä ollut oli täyttänyt juuri 100 vuotta!

Maisemat matkalla Michiganin, Iovan ja Missourin läpi tänne keski-länteen ovat  aika yksitoikkoiset. Pitkiä suoria kumpuilevassa maastossa, viljelysten keskellä. Rekkamiehet, Heikin ja Rickyn, tapasin jälleen ja nyt yhteisellä aamiaisella, täällä Tucossa, Iowassa.  Olivat menossa Nebraskaan viemään kupariputkia.

Kävin tutustumassa John Waynen syntymäkotiin sateisessa Winterset:ssä.

 Seuraavaksi yöksi parkkasin pieneen rekkaparkkiin I-35 varrelle. Illalla myöhemmin aivan viereeni tuli iso rekka.  Pimeässä yössä alkoi kuulumaan kummallisia ääniä. Kun kurkistelin verhojen raoista, huomasin pihavalojen himmeydessä, että possukuormahan se siinä. Töpselineniä näkyi reikäisen alumiiniseinän takaa sieltä täältä. Siellä takana, juuri samassa kohdassa, kuin oma makuukämppäni on, asui ilmeisesti joku suurempi yksilö. Olisiko se aavistanut reissun tarkoituksen vai mistä oli hermostunut kun se rymisteli seiniä ja vinkui, kuin sika suurena? Ei sitä röhkettä voinut kuunnella ja pakko siitä oli siirtää Tucco hiukan kauemmaksi.

Missouri joen rannalla, aivan Kansas Cityn keskustan tuntumassa, parkkasin pelikasinon suurelle parkkialueelle. Pelivimman kiusaamille löytyy sieltä varmasti kullekin automaatti, johon voi rahansa tunkea. Mulle riitti yläterassin puhvettiravintola, jossa kympillä sai loistavan aterian sekä erinomaisen ähkyn.

Pysähdyin Winchitan kaupunkiin, josta otin viikon leirin aivan Arkansas-joen varrelta. Pikkutucco alkoi vuorostaan yskiä ja jouduinkin turvautumaan ulkopuoliseen apuun. Pic-up:in lavalla saimme paluukyydin kaupungilta takaisin leiriin. Hartikan Joppe oli jo pariviikkoa sitten kaivanut netistä Yamaha-Zuma keskustelupalstan, jossa mm. polttoainepumpun huonosta toiminnasta varoitettiin. No minä pääsin sillä lähes 1500 mailia, kun se petti. Tosin seuraavana päivänä ruuvarikoputuksen jälkeen se taas toimi, mutta epävarmuutensa vuoksi, sille etsitään nyt miehissä korjaamoa.

Parin mailin päässä leiristäni on Kansasin lentomuseo. Kaivoin Tucon mahasta fillarin, jolla sinne suttasin ja kysyin matkalla neuvoa yhdeltä kundilta.  Kysyin: ”Missä on avieisön museo”, ei se saakelin äijä tiennyt, vaikka varmaan olin jo lähellä. Kirjoitin sen saman paperille, kun se äijä seiso tiskin takana:  ”Ooh, evieisön museo”. On se masentavaa huomata, kuinka kaukana on ymmärrettävän kielitaidon saavuttaminen näistä omista lähtökohdistani. Ei sitä kyllä osanneet opettaa Joutsenon opettajatkaan, mutta ei jatko-opinnot Lake Worhin instituutissakaan ole ihmeitä tehneet.

B-52 pommari oli museon ulkoalueella itseoikeutetusti paraatipaikalla ja paljon muuta lento-antiikkia, sisällä ja ulkona.

Kokeilin lentosimulaattoria, enkä koskaan ennen ollut mitään sellaista tietokonepeliä tai muuta vastaavaa harrastanut, joten jostain hurjista elokuvistakin tuttu tilanne oli nyt esillä. Neliömetrin kokoisen kuvaruudun oikeassa alareunassa luki, aloita lento. Molemmille käsille siinä oli hurjan muotoiset kahvat, joita räpelsin, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten huomasin pöydällä hiiren, jolla homma lähti heti käyntiin. Siinä se kone kävi tyhjäkäyntiä ja kuvaruudusta näkyi taivasta ja pikkuisen alareunoista maata. Keksin lopulta vetää (vai työntää?) vasemmanpuoleisesta kahvasta ja moottorin kierrokset nousivat. Nostin ne hallitusti mittarin vihreän alueen yläreunaan ja vauhti tuntui jo housun lahkeissa. Siinä oikeanpuoleisessa kahvassa oli vaikka mitä nappeja, mutta kun siitä vedin, niin kone nousi ilmaan, ilmeisesti ennen kiitotien loppua. Nousin noin tuhanteen jalkaan mittarin mukaan ja aloitin vaakalennon sekä sauvaa sivulle viemällä se näytti kaartavan. Kallistui ainakin. Aikani siinä ajelin Kansasin nummilla ja lopulta ohikulkevalta, henkiläkuntaan kuuluvalta kysyin, mitenkähän tämän sais takaisin maahan. Se ukko lenteli sitä vähän aikaa ja näytti mulle kiitotien paikan, jota sivusta nyt lähestyttiin. Minun piti ohjata sitten se finaaliin ja saakelin puuthan siinä loppukaarroksen aikana olivat kasvaneet niin pitkiksi, että romua tuli.

Äijä tiesi Suomesta mm. Sibeliuksen, jonka Finlandiaa hän hyräilikin tunnettavasti. Sitähän soitetaan kaikkien tuhojen päätteeksi, joten se sopi tähänkin mainiosti.

Lappeenrannasta tuli uutinen, että Murukin se on nyt vaihtanu työpaikkaa saman talon sisällä. Seurakuntasihteeristä on tullu kuulemma hallintosihteeri. Onkohan niillä pitemmät lomat?

Nyt keskiviikkoiltana tässä sataa rakeita ja salamoi. Päivälämpötila ollut kuitenkin lähes +30 C, eli kyllä nääkin varmaan huomiseen sulaa. Puolituntia ennen sateen alkamista leirialueen pomo kävi varoittamassa suurista rakeista, joten täälläkin osataan ennustaa. Antoi vielä jotain ohjeita rajuilman varalta? Työnsin mopon rottelon Tucon seinän viereen.

Viikko vierähti siinä Wichitan leirissä. Kävin yhtenä iltana kuuntelemassa lehmipoikien musiikkiesitystä. Olivat kiertäneet ympäri maailmaa sanomaansa levittämässä ja kyllä esitys olikin tosi ammattilaisten tekemä. Stemmalaulukin soi niin kuin Matilla ja Tepolla.

Matkalla Dodge Cityyn näkyi valtavia nautalaumoja aitauksissaan ja varmaan sata rekkaa oli pakastekärreineen jonottamassa lastia teurastamon pihalla. Tuoksukin tuolla taipaleella oli lehmäinen, eikä kärpäsistä ollut puutetta oven avauksen jälkeen. Preerialla puhalsi hirmuinen tuuli etelästä. Piikkipensaita ja kaikkea rojua, mitä tuuli sai irti, kiiruhti kohti pohjoista ja Tucon yksi jousirullavoimainen aurinkokatoskin oli ajaessa sen verran purkautunut, että korjaamolle on taas asiaa.

Tietöiden liikenneohjus hoidettiin paikoin etuauton avulla suurinta varovaisuutta noudattaen amerikkalaiseen tyyliin.

Kävin junamatkalla Coloradossa, Pikes Peak vuorella, joka on yli 4,5 km korkea.

Viereinen kaupunki, Colorado Spring taitaa olla tuttu meille suomalaisillekin hiihtokilpailuista. Sveitsissä aikanaan valmistettu ratasjuna lönkytteli 8,5 mailin matkan vuorelle noin tunnissa. Raiteet oli kyllä huonomassa kunnossa, kuin Konnunsuon rata aikanaan sitä purettaessa!

Leiripaikkani vuoren juurella, Manitou Springs on ensimmäinen Amerikassa minun tielleni osunut, ihmisen kokoinen ja muotoinen kaupunki. Siinä pääkatu kiemurteli kapeana läpi kylän, ja kadun molemmin puolin oli jalkakäytävät ja välittömästi niiden jälkeen alkoi ilmeikkäät rakennukset. Jos huolimattomasti luonnehtisi, voisi vaikutteita olla jostain keski-euroopan mäkímaisemasta. Poissa oli pitkät rivit ameriikan perinneruokaloita throught drive väylineen! Pubissakin oli molempina iltoina aito meininki ja täynnä amerikkalaisia!

 Aamulla jatkan 75 mailia pohjoiseen, Denveriin, jossa mulla on varattu aika piccu-tucon bensapumppu remonttiin.

Pienen väistely-yrityksen jälkeen bensapumpun ja sen vaihdon kustannukset maksoikin Yamaha. Olinhan etukäteen ladannut joltisenkin tietopaketin asiaani puolustamaan, jossa netistä löytyvien, kymmenien ”kolleegoiden” kohtalon avulla puolustelin kantaani.

Jatkoin vielä iltapäivällä kohden Kallionvuoria  I-70 pitkin länteen. Kun suuri moottoritie, joki ja rautatie yrittää sopia samaan kanjoniin, on moottoritien välillä mentävä kahdessa tasossa!

Suurten alamäkien varsilla oli kaahari-rekoille, niille jotka ovat jarrunsa polttaneet, stoppareita hiekkaisine vastamäkineen. Se pysäyttää varmasti viallisen ajoneuvon ja ehtii varmaan jarrut jäähtyä, ennen kuin ajoneuvo on kaivettu taas takaisin tielle pehmeästä hiekasta.

KUVA P 9240028

Valtaisat ovat luonnon ja ihmisten rakentamien rakenteiden mittasuhteet täällä vuoristossa.

Hiihtokeskuksia oli useita, jotka nyt kuitenkin vielä odottivat lumien tuloa vuorten alemmillekin rinteille.

Parkkasin erään hiihtokeskuksen kauimman parkkipaikan reunaan iltahämärissä ja sainkin rauhassa nukuttua siinä yöni, joka oli tosi kylmä. Aamulla en voinut peittää vahingoniloani, kun alueen toisessa reunassa nuori mies raappasi ikkunoista jäätä, 70-luvun kuplavolkkarista. Liikkeelle hän läksi avoimesta sivuikkunasta suunnistaen. Siis ei mahtava Amerikkakaan ole välttynyt tuolta aatun ”kostolta”.

Jätin huikean osuuden I-70:llä Glenwood Springs:ssä ja läksin etsimään vuoristoa pienemmiltä teiltä. Onnistuin täydellisesti. Tie 133 antoi jo ensimakua ruskan ja vuoriston väreistä ja huippuunsa se kohosi tiellä 92, Crafordista etelään. BMW-moottoripyörämerkki piti kokoontumistaan Hotchkissin kaupungissa ja nyt koko lössi näytti olevan nauttimassa ysikakkosen kiemuroista.

Poikkesin Black Canyonin luonnon puistossa ja parempiakin kuvia olisin varmaan rotkosta saanut, jos olisin uskaltanut mennä aivan reunalle, jota pikkuinen suojakaide ainoastaan vartioi.

Montrosen kaupungissa vaihdettiin Tucon dieselgeneraattoriin öljyt. Sitä varmaan joudun pyörittämään paljon tulevilla erämääosuuksilla ilmastoinnin ja muunkin sähkön saannin vuoksi. Kaupungissa kohtasin sunnuntaina Navajo intiaanien myyjäiset ja tanssiesitykset. Inkkarit olivat pukeutuneet kansallispukuihinsa ja ne olivat loisteliaan koristeellisia ja värikkäitä.

Matkareitti kulki täällä ylätasangoilla käyden välillä yli 10 000 jalassa (yli 3 km) ja alimmillaankin noin 5000:ssa, jolloin päivälämpötilat hipoivat  +30C, mutta yöksi putosi jopa +6C asteeseen.

Kuljin edelleen etelään, 550, 62 ja 145 teitä pitkin. Tiet ovat  kaksi-kaistaisia asfaltti-teitä, joilta vielä olisi päässyt syvemmälle sorateitä pitkin, joita kuitenkin pyrin välttämään.

Cortezin kaupungista tein nyt jo luetettavalla piccu-tucolla 50 ml päiväretken Mesa Verden luonnonpuistoon.

Siirryin Arizonan puolelle Four Cornersin kautta, jossa neljän osavaltion, Coloradon, New Mexicon, Aritzonan ja Utah:n rajat kohtaavat. Olin jo 2002 käynyt tuossa turhasessa ”turistirysässä” ja nyt tuon pisteen ympäristö oli täysin uudistettu. Silloin sai itse seisoessaan tuossa risteyksessä, itse kuvattua kaikkien noiden osavaltioiden nimet. Nyt ne oli hajoitettu niin suurelle alueelle, että oli vaikea niitä saada mahtumaan edes samaan kuvaan. Navajot sielläkin kauppasivat käsitöitään.

191 etelään matkatessani Aritzona esittäytyi punaisten kumpujen värittämänä tasankona, joka kuitenkin vähitellen löysi jo tutun vuoristoisen ilmeensä, joita osin peittivät tuuheat havumetsät ja pensaat. Näitä maisemia olin jo 50 vuotta sitten ihaillut Tex Willeristä.

Poikkesin myös katsomassa Apachien ja valkonaamojen rinnakkaiselon yhtä muistopaikkaa 1800 luvun lopussa, Fort Apache:ssa.

Pieni pätkä I-40 länteen ja 77 ja 60 etelään, määränpäänä Safford, siihen suunnitelmaan päädyin. Katkerin mielin luovuin alkuperäisestä suunnitelmastani ajella täälläkin 191 etelään. Mutta kun syötin pisteitä karttaohjelmaan, se aina valitsi reitin käyttämättä 191:stä. Kun lisäsin pisteen Meadow:n kaupunkiin lähes keskellä tuota reittiä, ajo-ohjeeksi tuli palata sitten sieltä samaa reittiä takaisin välttäen menemästä läpi 191 kautta Saffordiin! Tietysti, jos olisin muuttanut hakuasetuksia karttaohjemaan, olisi se usuttanut ajamaan tuon reitin kautta, mutta kokemuksesta nyt jo näihin vuoristoteihin, uskoin ja päätin raskain mielin luopua tuosta ihanasta seikkailusta. En tiedä, mitä menetin, mutta hurjaa oli reitti välillä nytkin.  Niin mahtavat olivat vuoret ja reitti. Kartastakin voi nähdä nuo kiharat samalla kun tarkkailee sen yläpuolella peruutuskamerasta pikku-tucon mukanaoloa.

Vuoristojarru on täysin välttämätön painavissa ajoneuvoissa noissa maastoissa. Kun alamäki on jopa 10 mailia pitkä, normaalien jarrujen lämpötila nousisi niin korkeaksi, että jarrujen teho häviäisi kokonaan. Vuoristojarruksikin nimetty laite on esim. pakokaasujarru, niin kuin se Tucossa on. Se siis tukkii tai ainakin kovasti kuristaa pakokaasujen ulospääsyä moottorista, jolloin moottorijarrutus on niin tehokas, että se estää vauhdin karkaamisen liian suureksi. Tietysti käytetyllä vaihteella on myös tuolloin suuri vaikutus nopeuteen ja sen hillitsemiseen tuon järjestelmän avulla.

Nyt olen jo kaakkoisessa Arizonassa, Saffordin kaupungissa tekemässä jatkosuunnitelmia käytettävästä reitistä. Kävin illalla syömässä kaupungilla ja kahdessa ensimmäisessä, oikein ruokapaikan näköisissä ravintoloissa sain taas sisäänmenokysymykseeni: ”saako teillä olutta”, kieltävän vastauksen. Kolmannesta sai jo molempia.

On se hiukan huvittavaa, kuinka vaaralliseksi aineeksi tuo kalja on täällä monissa paikoissa luokiteltu? No näkeehän sen minustakin, kuinka riippuvaiseksi siitä olen näköjään tullut. Vai ei kelpaa Cokis.

Seuraava määränpääni Tombstone on ennakkotietojen mukaan ”vanha lännen kaupunki” saluunoineen yms. Ainakin John Waynen aikoihin noissa paikoissa tarjoiltiin vaikka mitä. Saas nähdä, saako nykyään ruokaa ja kaljaa?? Se selviää seuraavassa numerossa.

2 Responses to Tucco Tour II – syyskuu 2010

  1. Eero Majamaa kirjoitti:

    Miten olisi tammikuun lähdön laita. Tavattaisiin mahdollisimman pian jotta ehtisi tehdä järjestelyjä.
    Soita 0400155767

  2. Arto Räisänen kirjoitti:

    Moro,
    Vihdoin sain aikaiseksi lähteä virtuaalimatkalle ja kannatti.
    Jäin oikein odottamaan et mitenköhän jatkuu.
    Tuli tää ”palauteposti” nyt vastaan.
    Saiko Jomppa ruoan kanssa sen kaljan?
    Hyvää loppuvuotta
    Arska

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: