USAsuomeksi.comin ensimmäinen kirjoituskilpailu on ratkennut. Voittajaksi arvosteltiin Petäjävedeltä kilpailuun lähetetty Johanna Toivosen kirjoitus ”Tunnelmia Floridan taivaan alla”.

Kunniamaininnan sai kolme kirjoitusta, Maini Williamsin Kentuckystä lähettämä ”Iltalenkki”, floridalaisen Ilkka Pylkkäsen murteella kirjoitettu ”Kirje Eemelille” ja floridalaisen Kaarina Langelandin kirjoitus ”Tieni Floridan suomalaiseksi”.

Onnittelemme voittajia ja kiitämme kaikkia osallistujia. Palkintosijoille sijoittuneet kirjoitukset ovat kaikki tässä alla.

 Hyviä lukuhetkiä!

”Tunnelmia Floridan taivaan alla”
Johanna Toivonen, Petäjävesi, Suomi

Johanna Toivonen

Seison tummuvassa illassa Atlantin läntisellä rannalla katsellen merelle. Jossakin Afrikan suunnalla mustat pilvet kerääntyvät taivaan rantaan ja menneen päivän helteet vielä hehkuvat rantahiekassa. Jään nojaamaan suolaisen merituulen hiomaan kaiteeseen ja kuuntelen kaukaista ukkosen jyrinää meren yllä.  Salamat sinkoilevat pimeää taivasta vasten valaisten alla vellovaa synkkää merta. Matkoillani Floridaan odotan aina juuri tuota Luojan luomaa valonäytöstä, trooppista ukonilmaa, joka sähköistää ilmanalan ja tuo tullessaan päivän pölyt huuhtovan sateen. Auringon paahtama asfaltti suorastaan höyryää ja tuoksuu sateen jälkeen.

Valitettavasti nimenomaan ukonilmat tuntuvat vähentyneen kotipaikkani keskisen Suomen sääkartoilta. Ainakin oma kokemukseni viittaa siihen. Lähimenneisyyden normaalia helteisempien kesien olisi voinut kuvitella kehittävän varsin salamaherkkiä olosuhteita, mutta jostain syystä ukkoset osuivat aina jonnekin muualle. Vaikuttaa siltä, että normaalien kesään kuuluvien ukkoskuurojen sijaan on tullut enemmän ääri-ilmiöitä: rajuilmoja, jotka aiheuttavat laajoja tuhoja.

Floridan sääolosuhteet ovat muutenkin sopineet minulle erittäin hyvin; kelit vaihtelevat toivotulla tavalla. Sadekuurot tulevat ja menevät, aurinko paistaa takuuvarmasti rajuimmankin ukkosmyrskyn jälkeen. Floridan loputtomista outlet-liikkeistä ostettu tropiikin väreissä hehkuva t-paita kuivaa hetkessä vartin sateen jäljiltä kun viiletän pyörällä alas merenrantaan johtavaa siltaa ja suuntaan kohti etelää.

Tosin samaiset säiden ääri-ilmiöt vaikuttavat myös eteläisten paratiisirantojen elämään. Rajut hurrikaanit ja muut supermyrskyt ympäri maailmaa ovat lisääntyneet; kun yhdestä on selvitty, toinen on jo lähestymässä. Tuhoisien myrskyjen alati kasvavaa todennäköisyyttä ei valitettavasti voi ohittaa, vaikka aurinkoisena päivänä rantatuolissa kaikki uhkaavat varjot ovat vain kaukaisia pilviä taivaanrannassa, ehkä vain etäistä ukkosen jyrinää jossain siellä Afrikan suunnalla.

Joskus olen osunut myös kylmään säärintamaan saavuttuani Floridaan tammi-helmikuun paikkeilla. Hengitys höyrysi jo vajaan +10C lämpötilassa enkä suunnitellut ostavani ensimmäisenä tropiikin päivänä fleecevuorillista talvitakkia. Muistan vielä elävästi tätini seisomassa oven suussa lapaset käsissään ja pipo päässä mennessään värjöttelemään bussipysäkille päästäkseen läheiseen naapurikaupunkiin. Hän oli mielissään, ettei ollut sullonut kaikkia talvivaatteitaan Suomessa lentokentän säilytyslokeroon.  Lähdin sinnikkäästi varhain aamulenkille merenrantaan muutamassa lämpöasteessa. Matkalla pari autoa pysähtyi tarjoamaan kyytiä, koska kukaan ei lähde vapaaehtoisesti juoksentelemaan näin hyytävässä säässä… Televisiossa näytettiin kuvia paleltuneista appelsiinisadoista ja pohjoisempana Floridassa uskottiin satavan lunta. Yritin katsoa kuvaruudulta jotain yksittäistä valkoista hiutaletta, jonka halusin uskoa ennemmin olevan optinen harha. Mieleeni muistui erään ystäväni toteamus pakatessaan kesäkelin vaatteita matkalaukkuun: Floridaan ei oteta mukaan periaatteesta pitkiä housuja!

Onneksi kylmät kaudet eivät omien kokemuksieni mukaan ole kestäneet kovin kauaa ja pian vilunväreet ovat olleet vain muisto valokuvissa, joissa seisomme tätini kanssa toppatakissa vierellämme kyltti, jossa lukee ”Where the tropic begins”. Trooppinen lämpö palaa hetkessä useimmiten juuri niiden odotettujen ukkosten kera. Voin sanoa Suomen monenlaisiin talviin tottuneena, ettei mikään voita sitä lämpöä Floridan taivaan alla. Se jää lähtemättömänä tunteena iholle, vaikka rusketus haalistuisikin. Sen muistaa meren suolan ja eksoottisten kukkien tuoksuna kun avaa matkalaukun täynnä lomavaatteita. Jossain sandaalin pohjalla on murusia rantahiekkaa, jotka eivät koskaan varise pois. Ja huomaat aina palaavasi Floridan lämpöön.

Mieleeni on jäänyt yhä miltä tuo helteinen ilma, suorastaan polttava tuulenvire tuntui kalpealla iholla, kun kaksikymmentä vuotta sitten astuin ensimmäisen kerran Miamin lentoaseman terminaalista ulos. Jotkut paikat maailmalla vaan toivottavat tervetulleeksi tavalla, joka ei kirjaimellisesti jätä kylmäksi. Saavuin silloin ystäväni luo muutamaksi kuukaudeksi aavistamatta miten hyvin voi ystävystyä myös Floridan kanssa. Jossain paikassa tietyt tunnelmat, tuoksut ja kokemukset jäävät pysyviksi muistoiksi.  Vein joskus paljain jaloin pyykkiä kuivumaan ystäväni takapihalle joka oli käytännössä auringon paahtamaa hiekkakenttää, muistan vieläkin miten paljas hehkuvan kuuma hiekka poltti jalkojani ja hypin ilmaan vaatteita ripustaessani.

Tuumin, ettei tällaista kyllä Suomessa tule koettua milloinkaan. Katselin samaisen takapihan reunalla repsottavaa metallista verkkoaitaa, joka oli aikojen saatossa vääntynyt ja osittain kaatunut. Se ei ehkä ollut enää mikään silmänilo, mutta ihailin kuinka valtavat magentanpunaisena ja violettina hehkuvat bougainvilleat peittivät sen ja loivat kukkaloistoa ympäriinsä naapurustoa. Aina, kun näen jossain tämän villinäkin kukoistavan köynnöksen, muistan ensimmäisenä Floridan ja tutut auringon polttamat kadunkulmat.

Vaikka nyt on muutama talvi vierähtänyt, etten ole päässyt paikan päälle, en unohda pahimmassakaan räntäsateessa, miten palmunoksat kahisevat tuulessa ja miltä merenranta tuoksuu paahteisen kuuman päivän jälkeen. Elän niissä tunnelmissa täällä talven harmaudenkin keskellä, kunnes taas jonain päivänä astun ulos Miamin lentokentältä.

”Iltalenkki”
Maini Williams, Kentucky

Maini Williams

Ilmastointi humisee taustalla, ja katossa tuuletin pyörii loputonta kieppiään. Tyttökissa makaa sfinksimäisesti sängynpäädyssä suosikkipeittoni päällä. Se silmät ovat puoliummessa, ihan kuin se olisi vaipumassa horrokseen huminan tuudittamana. Tiedän kuitenkin entuudestaan etta pieninkin ääni tai rapsahdus saa valppaan kissani singahtamaan turvalliseen koloon sohvan taakse tai kirjahyllyn ylemmille hyllyille.

Poikakissa makaa ruskealla ovenedusmatolla. Sekin näyttää siltä kuin olisi juuri nukahtamassa. Mutta kun lopetan hetkeksi tietokoneen näpyttelyn, niin kissa katsoo minua sen näkoisenä että on jo jonkin aikaa odottanut minun taukoani. Molemmat kissat venyttelevät. Kun nousen sohvalta ja lähden kävelemään keittiöönpäin, niin kissat juoksentelevat jalkojeni ympärillä kiirehtien minua menemään nopeammin. Eihän niille tule mieleenkään, että kissanruokapurkin aukaiseminen myöhästyisi uskomattoman paljon, jos ne onnistuisivat kampittamaan minut rähmälleni lattialle. Kaadan jääkaapin vesikannusta lisää vettä kissojen juomakuppiin ja avaan kissanruokapurkin, jossa on naudanlihaa kastikkeessa. Kissat lipittävät ensin kastikkeen ja sitten vasta alkavat poimia lihaisempia paloja kupistaan. Niin, päinvastoin kuin ihmiset, jotka poimivat lihat ensin.

Katseeni osuu nurkassa lepäilevään koiraan. Ilmastoinnin humina on saanut senkin puoliuneen. Tiedän, että jos puhun ääneen kissoille tai otan takkini tuolin selustalta, niin koira nousee heti ylös odottaen muutamaa ystävällistä sanaa tai satunnaista herkkupalaa. Tottakai.

Otan seinustalta koiran remmin ja kaulapannan,  ja pujottelen sen koiran kaulaan. Koirastani huokuu energiaa ja intoa heti, kun kosken remmiin. Se ei koskaan kysy mihin ollaan menossa tai miksi. Ei, se on aina valmis kuin lukkari sotaan.

Oven vieressä on muovimatto, jonka päällä on lenkkitossuni. Harmaa villatakki roikkuu hyllyn päässä hylättynä edellisen lenkin jäljiltä. Siitä se on helppo laittaa päälle. Avaimet takataskuun ja koiran jätöksiä varten biohajoava pussi. Poikakissa on jo ehtinyt syömiseltään ulko-oven viereen ja joutessaan jahtaa sisään eksynyttä itikkaa. Kissa tietää että olen lähdossa lenkille koiran kanssa. Se odottelee oven tuntumassa kunnes tulen takaisin ja sitten kipaisee sohvan taakse turvaan energiseltä koiralta. Tyttökissa liikehtii myös ovea kohti. Se on matkalla asettumaan eteisen ikkunan viereen varmistamaan omalta osaltaan etta ulkoilu koiran kanssa sujuu mallikkaasti.

Avaan ulko-oven. Sisältä tulevan valon kajossa astun koiran kanssa ulkorappusille. Pöllö huhuilee aidan takana. Heti valon ulkopuolella on pimeää. Tiedän että siinä on katu ja kadun toisella puolella on nurmikkoa, joka päätyy aitaan. Sinne en viitsi mennä. Päivällä on satanut ja tiedän nurmikon olevan niin märkää että jalat kastuisivat tyystin. Erehdyksessä menin aikaisemmin viikolla ballerinatossut jalassa koira kanssa nurmikolle, ja – humpsis- sinne menin nilkkoja myöten. Vahingosta viisastuu.

Koira on kiinnostunut lähtemään ovesta oikealle. Se astelee korkein jaloin pää ylväästi pystyssä ja nenä korkealla. Mitähän se mahtaa haistaa iltatuulesta? Kävelemme kadun vartta. Siellä täällä on katuvaloja, mutta ne ovat niin kaukana toisistaan, ettei niiden valokeilat osu toisiinsa vaan väliin jää pimeää. On ihan hiljaista. Vain pöllö jatkaa huuteluaan ja koiran tassut rapisevat soralla.  Olin ollut aamulla kävelyllä koiran kanssa joen rannalla aidan toisella puolella.  Siellä oli ollut ihmisiä kalastamassa ja rantatiellä oli ollut useampia autoja kuljettajineen hinaamassa veneitään. Nyt ei kuulu mitään ääniä sieltäkään.

Kävelemme kampaamon vierestä. Ikkunassa välkkyy aikaisia jouluvaloja ja oven edessä on ruskeita tekokurpitsoja syyskoristeina. Kävelemme eteenpäin ja muistan että pitäisi hakea postista ohikulkiessa laatikossa olevat kirjeet. Siellähän olisi hyvä käydä paluumatkalla. Heti kampaamon jälkeen on kiviröykkiön takana kanoja pienessä tarhassa. Taitavat nukkua, hiljaista on sielläkin. Kuljemme ylös mäkeä. Korttelin päässä näkyy eläinhahmo istumassa tienristeyksessä. Se näyttää katsovan minua ja koiraa terhakkaasti ja lähtevän meidän suuntaamme. Minulle tulee epämiellyttävä olo. Vaikkakin kullankellertävä hahmo ei vaikuta uhkaavalta, päätän lähteä takaisin päin. Ihan selkeästi en näe illan pimeydessä onko se koira vai kettu. Naapurustossa on ollut irrallaan olevia koiria, jotka laumoina ovat esiintyneet aggressiivisesti. Kun pääsemme takaisin kotiovelle, katson taaksepäin ja tunnistankin hahmon nyt ketuksi jonka olemme nähneet useana iltana. Sen takia koirakin oli ollut niin terhakas. Oli varmaan haistanut ketun heti kotoa lähtiessämme.  Kettu tulee katua pitkin lähemmäksi ja puikahtaa sitten virtaviivaisesti kanalaa kohti. Se taitaa haaveilla kanaillallisesta.

Jatkan koiran kanssa toiseen suuntaan. Ylös mäkeä, ohi pienen talon, joka muistuttaa minua piparkakkutalosta. Sen puutarhaan on kasattua sitä sun tätä omistajan näkemyksen mukaan ja tavaroiden väliin on laitettu penkkejä, joille voi istahtaa ihailemaan puutarhan koristeellisuutta. Ikkunasta kuuluu television ääni. Jalkakäytävän laitaan kummallekin puolelle on istutettu samettiruusuja jotka rönsyilevät jalkakäytävälle ja vähän tiellekin. Koiraa ei oikein voi päästää sinne haistelemaan ettei se murjo tahattomasti istutuksia. Vedänkin koiraa remmistä vähän lähemmäksi itseäni ja siirryn kadun varteen kävelemään.

Seuraava piha on koristeltu hieman eri tavalla: kauriita, lippuja ja iso kyltti jossa lukee: “Jumala on pelastajani ja Trump on presidenttini”. Matka jatkuu yli tienristeyksen. Tässä on lapsiperheen talo, jossa kuukausi takaperin useamman ihmisen voimin pystytettiin aitaa lasten leikkialueen ympärille. Ei tainnut oikein onnistua. Metallitangot ovat vinksin vonksin  ja aidattu alue on hyvin epämääräisen muotoinen. Mutta ehkä se pitää lapset sisäpuolella, sehän se on pääasia – jos pysyy pystyssä. Mutta niinhän se on, oman kokemukseni mukaan, että kun tekee itse ensimmäisen kerran niin siitä voi oppia ja tehdä sitten paremmin Mäkeä on mukavampi tulla alaspäin.

Postitoimiston alakerrasta näkyy valoa ja mietin josko joku postin työntekijöistä asuu siellä, vai onko valo peräisin jostain koristellusta työpisteestä. Koira on innokas kääntymään postitoimiston etupihalle ja kiipeämään ylös rappusia. Koira taitaa luulla etta sen tehtävänä on partioida sielläkin eikä vaan olla minulla seurana. Postin sisäaula on hiljainen. Ei siellä päivälläkään mitään ruuhkaa ole, mutta nyt illalla postin sulkemisen jälkeen se on täysin äänetön.

Koirakin tietää että ollaan jo palailemassa kotia kohti. Se innokkaasti tutkii kaikki matkanvarrella olevat ovensyvennykset. Auton kohdalla se pysähtyy ja nuuhkaisee sita. Koira katsoo minua kysyvästi. “Ei nyt olla menossa mihinkään. Kotiin vaan”. Koira katsoo minua ymmärtäväisesti ja jatkaa matkaa kotiovelle. Tyttökissa istuskelee ikkunalla. Poikakissa juoksahtaa sohvan taakse kun avaan oven. Aika siirtyä yöpuulle. Otan koiran kaulapannan pois ja ripustan sen remmin kanssa odottamaan aamua.

”Kirje Eemelille”
Ilkka T. Pylkkanen, Wellington, Florida

Ilkka T. Pylkkanen

Terve Eemelj,

Nyt kun Sinnoot jo käännä puolj vuotta tuota kooluvakkii niin uattelin, että voetas vaekka huastella vyssiikasta. Tiije vaekka saesit siitä kimmokkeel lukkee ihtes insnyöriks niinkum Pekka-ukkiskii.

Tiijetkö ku sata vuotta sitte elj semmone kaaheev viisas mies, joka ihav vua taevaalle pällistelemällä sae seleville miten tämä koko mualimankaekkeus toemii. Ja kaeken lisäks se kitteytti sen koko homman yhtee ainuaa yhtälöön, nimittäen, että E = mc2, toesin sannoen, että enerkia on yhtä kum massa kertoo valon vaahti korotettuna toeseen potenssiin. Nuo viisaammat kuhtuvat sitä enerkiayhtälöks. Nyt varmaa jo hoksoottii kuka tuo viisas mies olj – se olj se Aenstaenin Alapertti. Jos et, nii jos oot sattunna näkemää jossae lehessä tae kirjassa vanahan miehen kuvvoo, jolla on semmone ketunvirne nuamassa ja tukka niinkum männeen vuojen lookutettu pellava, nii se on se.

Sen lisäks, että tuo yhtälö pyörittellöö nuita taevaankappaleita sitä voep soveltoo tähä jokapäeväseen elämäännii. Siinä vua täätyy panna sen yhtälön oekee puolj kahtia ja vaehtoov valon vaahti sen kappaleen vaahiks mistä on kysymys. Tämän jäläkee siitä tulloo semmonen yhtälö, joka tuop teijet sieltä Lontoosta lentokonneella Helsinkiín, pannoo Pekka-ukin aaton kulukemaa tuhatta ja sattoo ja Sinun kelekan juoksemaan alamäessä, ja vaekka mitä muuta. Niinku jo nyt huomoottii niin tämä mualima on enerkiata täännä – on varastoitua enerkiata, korkeusenerkiata, puttous-enerkiata, liike-enerkiata, pyörivätä enerkiata, eekä siihen vielä tarvihe laskee mukkaa sitä enerkiata, jota äetilläs täätyy olla teetä hoetaessa. Ja vielä, jos oot ihan hiljoo ja etkä sanov vanahemmilles mittää niin voen kokemuksesta kertoo, että ku ottaa semmosen sopivan kokosen kivemmurikan kooraan ja antaa sille vähä liike-enerkijjoo niin isokii lasjruutu männöö säpäleiks nii että helähtää.

Muistu tässä mielee, että Pekka-ukkis keksi tuon saman enerkiayhtälön 50 vuotta myöhemmin – ja vaekka se olj vasta 10-vuotias, iha ominpäen niinku Alaperttikkii. Se olj nimittäen sillälaella, että meellä ennevvanahaa lämmitettii huoneet koevuhaloilla. Tämä tarkotti sitä, että halon sahhuu ja pilikkominen olj jokasyksyne homma. Halakoja suatiin sahata liiterj täätee nii, että niitä riitti koko talaveks, varsinnii jos olj oekee kylymä talavi. Alussa myö sahattii niitä päeväkaapalla sivut kippeenä pokasahalla – kuhtuvat sitä pokasahhoo näläkäviuluks, kaet sentakia kun sillä ee halakometässä kunnon palakoille piässy. Sitte kun parempata tekniikkata olj tarjolla niin työt käv paljon noppeemmi.   Polttopuut sahattii nimittäen oekeella sähkösirkkelillä. Se sirkelj olj semmone värkki, jossa olj nuin puoltoestametrisen akselin toesessa piässä pyörivä sahanterä ja toesessa kolomivaeheinen, viijen kilowatin sähkömoottorj. Virta ottettii Savon Voeman pylyväästä. Sirkkelin sivussa olj semmonen kaakalo katkastavata halakoo varte. Se kaakalo olj liikkuva nii, että kun siihen panj halon ja työnti sitä sirkkelin terree kohti niin halako katkes pyörivässä terässä kertaheetolla. Tällä vehkeellä työ kävj nii noppeesti, että  koko halakosavotta olj valamis kahessa päevässä. Töijen loputtua tämä sirkelj pyssäätettii katkasemalla virta moottorii jonka jäläkee sen annettiin pyöriä vappaalla niin kaavan ku sitä pyörivätä enerkiata siitä vempeleestä lööty, toesin sannoen se pysähty kun se enerkia olj kulutettu loppuu. Nyt oot varmaannii iha äemänä mihi se pyörivä enerkia sitä sirkkelijä pyssäyttaessä hävis. No, suurin osa siitä mänj luakerijen kitkaa ja jonniiv verran ilimanvastuksee – molemmissa synty lämpöö vaekka ee sitä huomanna ku se olj nii vähä.

Kun työt olj lopetettu yhtenä päevänä ja virta katkastu moottorii niin Pekka-ukkis uattelj, että minäpä toppoonnii tuon värki ihan käsjvoemin. Se tarttu yhellä käellä siihe akselii kiinni ja alako jarruttoo sitä. Siinäpä kävkii nii, että sen käsj tarttu kiinni siihe akselii ja alako kiertyä sen ympäri. Pekka-ukilta piäs kaahee riäkäsy, mutta siinä samalla se sirkkeljkii pysähty. Siinnei sittem muu aattanna ku liäkärj Mönkköselle lähtö ja kun se sieltä takasi tulj niin ranne ja käsvars olj kipsissä kyynärpiätä myöte. Niinku tässä vaeheessa ehkä jo hoksoottii nii tässä tappaaksessa käätettii sitä pyörivätä enerkiata ranneluijen katkomissee.

Liekkö ukkis tuosta tappaaksesta semmosen kammon pyöriviiv vehkeisiin suana, että kun rupes myöhemmi opiskelemmaa niin mänj semmoselle alalle missä eijoo muita liikkuvia kappaleita ku elektroonit.

No nyt kun Sinä tämännii asian tiijet niin voet opettoo nuorempata veljmiestäsj, ettei se pistä sormijaam mihinkään pyöriviin vempeleisiin. Siinä voep tulla liäkärii lähtö niinku ukkiskii tappaaksessa.

Lopuks vua parraat terveiset tiältä Amerikanmualta itelles ja pikkuveljelles.

Toevottaa,

Pekka-ukin veljmies Ilkka

”Tieni Floridan suomalaiseksi”
Kaarina Langeland, Florida

Kaarina Langeland

Kun istun Floridan asuntoni parvekkeella Intracoastalilla, mietin usein, miten minua on näin onnistanut, että minusta tuli Floridan suomalainen. Taival on ollut pitkä ja se alkoi jo vuonna 1969 Kaliforniasta, jossa vierähti 7 vuotta ruotsin ja suomen kielen opettajana ja kaupallisen sihteerin puolisona. Vaikka olin kesäoppaana aikoinani matkustellut ympäri maailmaa, niin Amerikka ja amerikkalainen elämänmuoto tuntuivat alusta lähtien sopivan minulle “kuin nyrkki silmään”. Leikilläni sanoinkin, että jos olisin hindu, olisin varmasti uskonut eläneeni Amerikassa edellisessä elämässäkin. Monipuolinen luonto, korkeat pölyhuiskupalmut ja vielä korkeammat vuoret, Tyyni Valtameri, ympärivuotinen miellyttävä ilmasto, Suomeen verrattuna siihen aikaan korkea elintaso ja ennenkaikkea ystävälliset hymyilevät ihmiset tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Las Vegasissa menin amerikkalaiseen tapaan naimisiinkin, tosin Suomesta tuomani kumppanin kanssa, ja Amerikassa syntyi myös tyttäreni. Suomalais-amerikkalainen unelma oli täydellinen. Vakinainen ansiotyö Suomessa lennätti kuitenkin perheemme takaisin Suomeen. Yhteyksienpito uusiin amerikkalaisiin ja Kalifornian suomalaisiin ystäviin sekä matkat puolin ja toisin mannerten yli jatkuivat Suomesta käsin vuosikymmeniä.

Ilmeisesti verenperintönä rakkaus Amerikkaan siirtyi tyttärellekin. Hän ja ja hänen suomalainen miehensä elävät Los Angelesissa nyt omaa amerikkalaista unelmaansa jo 20:ttä vuotta.

Minulla kesti vielä kauan, ennen kuin tie Floridaan aukeni. Kaipuuni Amerikkaan ei milloinkaan hävinnyt. Suomessa virkamiehet pantiin vielä 1990-luvulla eläkkeelle ilman poikkeuksia 65-vuotiaina. Onneksi sitä ei tehty Amerikassa. Se oli ratkaisevaa, sillä kun sitten olin pitkästä aikaa vapaa lähtemään keskellä talvea lyhyelle golfmatkalle Floridaan, en aavistanut, miten mullistavasti matka muuttaisi elämääni. Hyvän matkaa eläkeikään ehtinyt mutta vielä täyttä päätä työssä käyvä norjalais-amerikkalainen Per vei ensin sydämeni ja sitten minutkin Miamiin. Hän oli eläkeiän lähestyessä lähtenyt Ruotsista Amerikkaan jatkamaan uraansa Floridassa. Eikä Miamissa oloa kestänyt kauaa, kun jo tapasin kutsuilla Floridan kunniakonsuli Peter Mäkilän, joka oli kiireiltään ehtinyt Miamiinkin. Ystävälliseen Peteriin oli helppo tutustua ja siinä jutellessamme ja Peterin kehuessa mukavaa Palm Beachin piirikunnan suomalaisaluetta hän jopa keksi minulle kaukaisia kanadalaisia sukulaisiakin Boynton Beachistä. Kuusi vuotta kului Miamissa ja miehenikin oli valmis siirtymään eläkkeelle. Hän ehdotti muuttamista johonkin pohjoismaahan, vaikka Suomeen. Mutta minä en olisi kirveelläkään halunnut jättää ihanaa Floridaa, kun vihdoin olin taas päässyt amerikkalaisen elämän makuun. Tuntui kuin olisi kotoa pitänyt lähteä kylmään Pohjolaan.

Muutto Boynton Beachiin vuonna 2004 järjestyi sitten uusien sukulaisten avulla helposti, ja kotiutuminen tapahtui nopeasti kunniakonsuli Peterin ystävällisellä avustuksella. Elämä muuttui ykskaks’ suomalaiseksi. Kävin suomalaisella kampaajalla, ostin suomalaista leipää, luin suomalaista lehteä ja tutustuin Floridan suomalaisiin. Tuli sitten ensimmäinen Rosvopaistitilaisuus. Vein mieheni ja hänen norjalaisen sisarensa juhlaan, jossa oli hyvää ruokaa ja ohjelmaa, mutta kaikki tapahtui yllätykseksemme suomen kielellä, ja juhla senkun jatkui ja jatkui. Kun vihdoin päästiin kotiin, mieheni ilmoitti, että hän on  nyt sitten ollut suomalaisissa juhlissa tasan kaksi kertaa,”ekan ja vikan”. Hänen sisarensa koetti lieventää asiaa ja kehui ruoan lisäksi hyvää korsuorkesterin soittoa ja muutakin musiikkiohjelmaa. Vihjasin miehelleni suomen kielen opiskelusta. Pian minulle ilmestyikin mahdollisuus ruveta opettamaan suomea aikuiskoulussa, ja mieheni lisäksi oppilaisiin kuului amerikkalaisia aviopuolisoita ja vanhempia amerikkalais-suomalaisia, jotka olivat unohtaneet lapsena oppimaansa suomea ja halusivat myös oppia lukemaan ja kirjoittamaankin kieltä.

Suomen oppilaisiini kuului myös Finlandia Foundation Florida Chapterin silloinen puheenjohtaja, ja niin tulin ensin Finlandia Foundationin jäseneksi, ja kun sitten tuli vuosikokous, kuulin, että minut oli nimitetty johtokuntaan. Asialla oli ollut taas kunniakonsuli Peter. Yhdistyksen virallinen kieli oli englanti eikä silloinen puheenjohtaja suomea osannutkaan. Kun minusta sitten tuli yhdistyksen puheenjohtaja, huomasin hyvin pian, että yleisömenestyksen vuoksi tilaisuudet oli järjestettävä kaksikielisinä. Yhteydenpito muihin suomalaisiin yhdistyksiin ja yksittäisiin suomalaisiin tiivistyi ja tunsin kuuluvani yhä enemmän Floridan suomalaiseen yhteisöön.

Lähempi tutustuminen Floridan suomalaisiin oli miellyttävä kokemus. He ovat aktiivisia, ahkeria ja yritteliäitä ja hädän hetkellä yhteen hiileen puhaltavia. Sellainen isänmaallisuus, jota Floridassa suomalaiset osoittavat, oli minulle, Suomessa suurimman osan elämääni asuneelle aivan uutta, ja arvostan sitä suuresti. Kansantanhut, lipunnostot, isänmaalliset puheet ja laulut sekä perinnejuhlat ruokineen ylläpitävät suomalaisuuden tunnetta ja yhteenkuuluvuutta. Sitä en ollut Suomessa milloinkaan kokenut.

Oma kokemukseni isänmaallisuudesta oli siihen asti rajoittunut itsenäisyyspäivän kynttilöiden polttoon kodin ikkunalaudoilla ja Linnan juhlien katseluun TV:stä. Todisteen Floridan suomalaisten talkoohengestä sain myös pian muuttomme jälkeen, kun hurrikaani Frances pyyhälsi Floridan poikki ja vei Suomi Talon katon mennessään tai ainakin osan siitä. Ei kulunut kauaa, kun suomalaisia miehiä oli jo katolla korjaamassa vahinkoa ja katto oli pika pikaa entistä ehompi. Floridan suomalaiset ovat kunnon kansalaisia, juuri sellaisia, joihin presidentti Niinistö ulkosuomalaisille pitämässään itsenäisyyspäiväpuheessaan viittasi hyvinä ja arvostettuina Suomen lähettiläinä ulkomailla. Tällaisten ihmisten joukkoon oli helppo liittyä. Vaikka tieni Floridan suomalaiseksi oli pitkä, olen kiitollinen, että nyt saan asua unelmamaassani kotoisten ihmisten ympäröimänä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s