USAsuomeksi kirjoituskilpailu 2020

USAsuomeksi kirjoituskilpailu 2020

USAsuomeksi.comin ensimmäinen kirjoituskilpailu on ratkennut. Voittajaksi arvosteltiin Petäjävedeltä kilpailuun lähetetty Johanna Toivosen kirjoitus ”Tunnelmia Floridan taivaan alla”.

Kunniamaininnan sai kolme kirjoitusta, Maini Williamsin Kentuckystä lähettämä ”Iltalenkki”, floridalaisen Ilkka Pylkkäsen murteella kirjoitettu ”Kirje Eemelille” ja floridalaisen Kaarina Langelandin kirjoitus ”Tieni Floridan suomalaiseksi”.

Onnittelemme voittajia ja kiitämme kaikkia osallistujia. Palkintosijoille sijoittuneet kirjoitukset ovat kaikki tässä alla.

 Hyviä lukuhetkiä!

”Tunnelmia Floridan taivaan alla”
Johanna Toivonen, Petäjävesi, Suomi

Johanna Toivonen

Seison tummuvassa illassa Atlantin läntisellä rannalla katsellen merelle. Jossakin Afrikan suunnalla mustat pilvet kerääntyvät taivaan rantaan ja menneen päivän helteet vielä hehkuvat rantahiekassa. Jään nojaamaan suolaisen merituulen hiomaan kaiteeseen ja kuuntelen kaukaista ukkosen jyrinää meren yllä.  Salamat sinkoilevat pimeää taivasta vasten valaisten alla vellovaa synkkää merta. Matkoillani Floridaan odotan aina juuri tuota Luojan luomaa valonäytöstä, trooppista ukonilmaa, joka sähköistää ilmanalan ja tuo tullessaan päivän pölyt huuhtovan sateen. Auringon paahtama asfaltti suorastaan höyryää ja tuoksuu sateen jälkeen.

Valitettavasti nimenomaan ukonilmat tuntuvat vähentyneen kotipaikkani keskisen Suomen sääkartoilta. Ainakin oma kokemukseni viittaa siihen. Lähimenneisyyden normaalia helteisempien kesien olisi voinut kuvitella kehittävän varsin salamaherkkiä olosuhteita, mutta jostain syystä ukkoset osuivat aina jonnekin muualle. Vaikuttaa siltä, että normaalien kesään kuuluvien ukkoskuurojen sijaan on tullut enemmän ääri-ilmiöitä: rajuilmoja, jotka aiheuttavat laajoja tuhoja.

Floridan sääolosuhteet ovat muutenkin sopineet minulle erittäin hyvin; kelit vaihtelevat toivotulla tavalla. Sadekuurot tulevat ja menevät, aurinko paistaa takuuvarmasti rajuimmankin ukkosmyrskyn jälkeen. Floridan loputtomista outlet-liikkeistä ostettu tropiikin väreissä hehkuva t-paita kuivaa hetkessä vartin sateen jäljiltä kun viiletän pyörällä alas merenrantaan johtavaa siltaa ja suuntaan kohti etelää.

Tosin samaiset säiden ääri-ilmiöt vaikuttavat myös eteläisten paratiisirantojen elämään. Rajut hurrikaanit ja muut supermyrskyt ympäri maailmaa ovat lisääntyneet; kun yhdestä on selvitty, toinen on jo lähestymässä. Tuhoisien myrskyjen alati kasvavaa todennäköisyyttä ei valitettavasti voi ohittaa, vaikka aurinkoisena päivänä rantatuolissa kaikki uhkaavat varjot ovat vain kaukaisia pilviä taivaanrannassa, ehkä vain etäistä ukkosen jyrinää jossain siellä Afrikan suunnalla.

Joskus olen osunut myös kylmään säärintamaan saavuttuani Floridaan tammi-helmikuun paikkeilla. Hengitys höyrysi jo vajaan +10C lämpötilassa enkä suunnitellut ostavani ensimmäisenä tropiikin päivänä fleecevuorillista talvitakkia. Muistan vielä elävästi tätini seisomassa oven suussa lapaset käsissään ja pipo päässä mennessään värjöttelemään bussipysäkille päästäkseen läheiseen naapurikaupunkiin. Hän oli mielissään, ettei ollut sullonut kaikkia talvivaatteitaan Suomessa lentokentän säilytyslokeroon.  Lähdin sinnikkäästi varhain aamulenkille merenrantaan muutamassa lämpöasteessa. Matkalla pari autoa pysähtyi tarjoamaan kyytiä, koska kukaan ei lähde vapaaehtoisesti juoksentelemaan näin hyytävässä säässä… Televisiossa näytettiin kuvia paleltuneista appelsiinisadoista ja pohjoisempana Floridassa uskottiin satavan lunta. Yritin katsoa kuvaruudulta jotain yksittäistä valkoista hiutaletta, jonka halusin uskoa ennemmin olevan optinen harha. Mieleeni muistui erään ystäväni toteamus pakatessaan kesäkelin vaatteita matkalaukkuun: Floridaan ei oteta mukaan periaatteesta pitkiä housuja!

Onneksi kylmät kaudet eivät omien kokemuksieni mukaan ole kestäneet kovin kauaa ja pian vilunväreet ovat olleet vain muisto valokuvissa, joissa seisomme tätini kanssa toppatakissa vierellämme kyltti, jossa lukee ”Where the tropic begins”. Trooppinen lämpö palaa hetkessä useimmiten juuri niiden odotettujen ukkosten kera. Voin sanoa Suomen monenlaisiin talviin tottuneena, ettei mikään voita sitä lämpöä Floridan taivaan alla. Se jää lähtemättömänä tunteena iholle, vaikka rusketus haalistuisikin. Sen muistaa meren suolan ja eksoottisten kukkien tuoksuna kun avaa matkalaukun täynnä lomavaatteita. Jossain sandaalin pohjalla on murusia rantahiekkaa, jotka eivät koskaan varise pois. Ja huomaat aina palaavasi Floridan lämpöön.

Mieleeni on jäänyt yhä miltä tuo helteinen ilma, suorastaan polttava tuulenvire tuntui kalpealla iholla, kun kaksikymmentä vuotta sitten astuin ensimmäisen kerran Miamin lentoaseman terminaalista ulos. Jotkut paikat maailmalla vaan toivottavat tervetulleeksi tavalla, joka ei kirjaimellisesti jätä kylmäksi. Saavuin silloin ystäväni luo muutamaksi kuukaudeksi aavistamatta miten hyvin voi ystävystyä myös Floridan kanssa. Jossain paikassa tietyt tunnelmat, tuoksut ja kokemukset jäävät pysyviksi muistoiksi.  Vein joskus paljain jaloin pyykkiä kuivumaan ystäväni takapihalle joka oli käytännössä auringon paahtamaa hiekkakenttää, muistan vieläkin miten paljas hehkuvan kuuma hiekka poltti jalkojani ja hypin ilmaan vaatteita ripustaessani.

Tuumin, ettei tällaista kyllä Suomessa tule koettua milloinkaan. Katselin samaisen takapihan reunalla repsottavaa metallista verkkoaitaa, joka oli aikojen saatossa vääntynyt ja osittain kaatunut. Se ei ehkä ollut enää mikään silmänilo, mutta ihailin kuinka valtavat magentanpunaisena ja violettina hehkuvat bougainvilleat peittivät sen ja loivat kukkaloistoa ympäriinsä naapurustoa. Aina, kun näen jossain tämän villinäkin kukoistavan köynnöksen, muistan ensimmäisenä Floridan ja tutut auringon polttamat kadunkulmat.

Vaikka nyt on muutama talvi vierähtänyt, etten ole päässyt paikan päälle, en unohda pahimmassakaan räntäsateessa, miten palmunoksat kahisevat tuulessa ja miltä merenranta tuoksuu paahteisen kuuman päivän jälkeen. Elän niissä tunnelmissa täällä talven harmaudenkin keskellä, kunnes taas jonain päivänä astun ulos Miamin lentokentältä.

”Iltalenkki”
Maini Williams, Kentucky

Maini Williams

Ilmastointi humisee taustalla, ja katossa tuuletin pyörii loputonta kieppiään. Tyttökissa makaa sfinksimäisesti sängynpäädyssä suosikkipeittoni päällä. Se silmät ovat puoliummessa, ihan kuin se olisi vaipumassa horrokseen huminan tuudittamana. Tiedän kuitenkin entuudestaan etta pieninkin ääni tai rapsahdus saa valppaan kissani singahtamaan turvalliseen koloon sohvan taakse tai kirjahyllyn ylemmille hyllyille.

Poikakissa makaa ruskealla ovenedusmatolla. Sekin näyttää siltä kuin olisi juuri nukahtamassa. Mutta kun lopetan hetkeksi tietokoneen näpyttelyn, niin kissa katsoo minua sen näkoisenä että on jo jonkin aikaa odottanut minun taukoani. Molemmat kissat venyttelevät. Kun nousen sohvalta ja lähden kävelemään keittiöönpäin, niin kissat juoksentelevat jalkojeni ympärillä kiirehtien minua menemään nopeammin. Eihän niille tule mieleenkään, että kissanruokapurkin aukaiseminen myöhästyisi uskomattoman paljon, jos ne onnistuisivat kampittamaan minut rähmälleni lattialle. Kaadan jääkaapin vesikannusta lisää vettä kissojen juomakuppiin ja avaan kissanruokapurkin, jossa on naudanlihaa kastikkeessa. Kissat lipittävät ensin kastikkeen ja sitten vasta alkavat poimia lihaisempia paloja kupistaan. Niin, päinvastoin kuin ihmiset, jotka poimivat lihat ensin.

Katseeni osuu nurkassa lepäilevään koiraan. Ilmastoinnin humina on saanut senkin puoliuneen. Tiedän, että jos puhun ääneen kissoille tai otan takkini tuolin selustalta, niin koira nousee heti ylös odottaen muutamaa ystävällistä sanaa tai satunnaista herkkupalaa. Tottakai.

Otan seinustalta koiran remmin ja kaulapannan,  ja pujottelen sen koiran kaulaan. Koirastani huokuu energiaa ja intoa heti, kun kosken remmiin. Se ei koskaan kysy mihin ollaan menossa tai miksi. Ei, se on aina valmis kuin lukkari sotaan.

Oven vieressä on muovimatto, jonka päällä on lenkkitossuni. Harmaa villatakki roikkuu hyllyn päässä hylättynä edellisen lenkin jäljiltä. Siitä se on helppo laittaa päälle. Avaimet takataskuun ja koiran jätöksiä varten biohajoava pussi. Poikakissa on jo ehtinyt syömiseltään ulko-oven viereen ja joutessaan jahtaa sisään eksynyttä itikkaa. Kissa tietää että olen lähdossa lenkille koiran kanssa. Se odottelee oven tuntumassa kunnes tulen takaisin ja sitten kipaisee sohvan taakse turvaan energiseltä koiralta. Tyttökissa liikehtii myös ovea kohti. Se on matkalla asettumaan eteisen ikkunan viereen varmistamaan omalta osaltaan etta ulkoilu koiran kanssa sujuu mallikkaasti.

Avaan ulko-oven. Sisältä tulevan valon kajossa astun koiran kanssa ulkorappusille. Pöllö huhuilee aidan takana. Heti valon ulkopuolella on pimeää. Tiedän että siinä on katu ja kadun toisella puolella on nurmikkoa, joka päätyy aitaan. Sinne en viitsi mennä. Päivällä on satanut ja tiedän nurmikon olevan niin märkää että jalat kastuisivat tyystin. Erehdyksessä menin aikaisemmin viikolla ballerinatossut jalassa koira kanssa nurmikolle, ja – humpsis- sinne menin nilkkoja myöten. Vahingosta viisastuu.

Koira on kiinnostunut lähtemään ovesta oikealle. Se astelee korkein jaloin pää ylväästi pystyssä ja nenä korkealla. Mitähän se mahtaa haistaa iltatuulesta? Kävelemme kadun vartta. Siellä täällä on katuvaloja, mutta ne ovat niin kaukana toisistaan, ettei niiden valokeilat osu toisiinsa vaan väliin jää pimeää. On ihan hiljaista. Vain pöllö jatkaa huuteluaan ja koiran tassut rapisevat soralla.  Olin ollut aamulla kävelyllä koiran kanssa joen rannalla aidan toisella puolella.  Siellä oli ollut ihmisiä kalastamassa ja rantatiellä oli ollut useampia autoja kuljettajineen hinaamassa veneitään. Nyt ei kuulu mitään ääniä sieltäkään.

Kävelemme kampaamon vierestä. Ikkunassa välkkyy aikaisia jouluvaloja ja oven edessä on ruskeita tekokurpitsoja syyskoristeina. Kävelemme eteenpäin ja muistan että pitäisi hakea postista ohikulkiessa laatikossa olevat kirjeet. Siellähän olisi hyvä käydä paluumatkalla. Heti kampaamon jälkeen on kiviröykkiön takana kanoja pienessä tarhassa. Taitavat nukkua, hiljaista on sielläkin. Kuljemme ylös mäkeä. Korttelin päässä näkyy eläinhahmo istumassa tienristeyksessä. Se näyttää katsovan minua ja koiraa terhakkaasti ja lähtevän meidän suuntaamme. Minulle tulee epämiellyttävä olo. Vaikkakin kullankellertävä hahmo ei vaikuta uhkaavalta, päätän lähteä takaisin päin. Ihan selkeästi en näe illan pimeydessä onko se koira vai kettu. Naapurustossa on ollut irrallaan olevia koiria, jotka laumoina ovat esiintyneet aggressiivisesti. Kun pääsemme takaisin kotiovelle, katson taaksepäin ja tunnistankin hahmon nyt ketuksi jonka olemme nähneet useana iltana. Sen takia koirakin oli ollut niin terhakas. Oli varmaan haistanut ketun heti kotoa lähtiessämme.  Kettu tulee katua pitkin lähemmäksi ja puikahtaa sitten virtaviivaisesti kanalaa kohti. Se taitaa haaveilla kanaillallisesta.

Jatkan koiran kanssa toiseen suuntaan. Ylös mäkeä, ohi pienen talon, joka muistuttaa minua piparkakkutalosta. Sen puutarhaan on kasattua sitä sun tätä omistajan näkemyksen mukaan ja tavaroiden väliin on laitettu penkkejä, joille voi istahtaa ihailemaan puutarhan koristeellisuutta. Ikkunasta kuuluu television ääni. Jalkakäytävän laitaan kummallekin puolelle on istutettu samettiruusuja jotka rönsyilevät jalkakäytävälle ja vähän tiellekin. Koiraa ei oikein voi päästää sinne haistelemaan ettei se murjo tahattomasti istutuksia. Vedänkin koiraa remmistä vähän lähemmäksi itseäni ja siirryn kadun varteen kävelemään.

Seuraava piha on koristeltu hieman eri tavalla: kauriita, lippuja ja iso kyltti jossa lukee: “Jumala on pelastajani ja Trump on presidenttini”. Matka jatkuu yli tienristeyksen. Tässä on lapsiperheen talo, jossa kuukausi takaperin useamman ihmisen voimin pystytettiin aitaa lasten leikkialueen ympärille. Ei tainnut oikein onnistua. Metallitangot ovat vinksin vonksin  ja aidattu alue on hyvin epämääräisen muotoinen. Mutta ehkä se pitää lapset sisäpuolella, sehän se on pääasia – jos pysyy pystyssä. Mutta niinhän se on, oman kokemukseni mukaan, että kun tekee itse ensimmäisen kerran niin siitä voi oppia ja tehdä sitten paremmin Mäkeä on mukavampi tulla alaspäin.

Postitoimiston alakerrasta näkyy valoa ja mietin josko joku postin työntekijöistä asuu siellä, vai onko valo peräisin jostain koristellusta työpisteestä. Koira on innokas kääntymään postitoimiston etupihalle ja kiipeämään ylös rappusia. Koira taitaa luulla etta sen tehtävänä on partioida sielläkin eikä vaan olla minulla seurana. Postin sisäaula on hiljainen. Ei siellä päivälläkään mitään ruuhkaa ole, mutta nyt illalla postin sulkemisen jälkeen se on täysin äänetön.

Koirakin tietää että ollaan jo palailemassa kotia kohti. Se innokkaasti tutkii kaikki matkanvarrella olevat ovensyvennykset. Auton kohdalla se pysähtyy ja nuuhkaisee sita. Koira katsoo minua kysyvästi. “Ei nyt olla menossa mihinkään. Kotiin vaan”. Koira katsoo minua ymmärtäväisesti ja jatkaa matkaa kotiovelle. Tyttökissa istuskelee ikkunalla. Poikakissa juoksahtaa sohvan taakse kun avaan oven. Aika siirtyä yöpuulle. Otan koiran kaulapannan pois ja ripustan sen remmin kanssa odottamaan aamua.

”Kirje Eemelille”
Ilkka T. Pylkkanen, Wellington, Florida

Ilkka T. Pylkkanen

Terve Eemelj,

Nyt kun Sinnoot jo käännä puolj vuotta tuota kooluvakkii niin uattelin, että voetas vaekka huastella vyssiikasta. Tiije vaekka saesit siitä kimmokkeel lukkee ihtes insnyöriks niinkum Pekka-ukkiskii.

Tiijetkö ku sata vuotta sitte elj semmone kaaheev viisas mies, joka ihav vua taevaalle pällistelemällä sae seleville miten tämä koko mualimankaekkeus toemii. Ja kaeken lisäks se kitteytti sen koko homman yhtee ainuaa yhtälöön, nimittäen, että E = mc2, toesin sannoen, että enerkia on yhtä kum massa kertoo valon vaahti korotettuna toeseen potenssiin. Nuo viisaammat kuhtuvat sitä enerkiayhtälöks. Nyt varmaa jo hoksoottii kuka tuo viisas mies olj – se olj se Aenstaenin Alapertti. Jos et, nii jos oot sattunna näkemää jossae lehessä tae kirjassa vanahan miehen kuvvoo, jolla on semmone ketunvirne nuamassa ja tukka niinkum männeen vuojen lookutettu pellava, nii se on se.

Sen lisäks, että tuo yhtälö pyörittellöö nuita taevaankappaleita sitä voep soveltoo tähä jokapäeväseen elämäännii. Siinä vua täätyy panna sen yhtälön oekee puolj kahtia ja vaehtoov valon vaahti sen kappaleen vaahiks mistä on kysymys. Tämän jäläkee siitä tulloo semmonen yhtälö, joka tuop teijet sieltä Lontoosta lentokonneella Helsinkiín, pannoo Pekka-ukin aaton kulukemaa tuhatta ja sattoo ja Sinun kelekan juoksemaan alamäessä, ja vaekka mitä muuta. Niinku jo nyt huomoottii niin tämä mualima on enerkiata täännä – on varastoitua enerkiata, korkeusenerkiata, puttous-enerkiata, liike-enerkiata, pyörivätä enerkiata, eekä siihen vielä tarvihe laskee mukkaa sitä enerkiata, jota äetilläs täätyy olla teetä hoetaessa. Ja vielä, jos oot ihan hiljoo ja etkä sanov vanahemmilles mittää niin voen kokemuksesta kertoo, että ku ottaa semmosen sopivan kokosen kivemmurikan kooraan ja antaa sille vähä liike-enerkijjoo niin isokii lasjruutu männöö säpäleiks nii että helähtää.

Muistu tässä mielee, että Pekka-ukkis keksi tuon saman enerkiayhtälön 50 vuotta myöhemmin – ja vaekka se olj vasta 10-vuotias, iha ominpäen niinku Alaperttikkii. Se olj nimittäen sillälaella, että meellä ennevvanahaa lämmitettii huoneet koevuhaloilla. Tämä tarkotti sitä, että halon sahhuu ja pilikkominen olj jokasyksyne homma. Halakoja suatiin sahata liiterj täätee nii, että niitä riitti koko talaveks, varsinnii jos olj oekee kylymä talavi. Alussa myö sahattii niitä päeväkaapalla sivut kippeenä pokasahalla – kuhtuvat sitä pokasahhoo näläkäviuluks, kaet sentakia kun sillä ee halakometässä kunnon palakoille piässy. Sitte kun parempata tekniikkata olj tarjolla niin työt käv paljon noppeemmi.   Polttopuut sahattii nimittäen oekeella sähkösirkkelillä. Se sirkelj olj semmone värkki, jossa olj nuin puoltoestametrisen akselin toesessa piässä pyörivä sahanterä ja toesessa kolomivaeheinen, viijen kilowatin sähkömoottorj. Virta ottettii Savon Voeman pylyväästä. Sirkkelin sivussa olj semmonen kaakalo katkastavata halakoo varte. Se kaakalo olj liikkuva nii, että kun siihen panj halon ja työnti sitä sirkkelin terree kohti niin halako katkes pyörivässä terässä kertaheetolla. Tällä vehkeellä työ kävj nii noppeesti, että  koko halakosavotta olj valamis kahessa päevässä. Töijen loputtua tämä sirkelj pyssäätettii katkasemalla virta moottorii jonka jäläkee sen annettiin pyöriä vappaalla niin kaavan ku sitä pyörivätä enerkiata siitä vempeleestä lööty, toesin sannoen se pysähty kun se enerkia olj kulutettu loppuu. Nyt oot varmaannii iha äemänä mihi se pyörivä enerkia sitä sirkkelijä pyssäyttaessä hävis. No, suurin osa siitä mänj luakerijen kitkaa ja jonniiv verran ilimanvastuksee – molemmissa synty lämpöö vaekka ee sitä huomanna ku se olj nii vähä.

Kun työt olj lopetettu yhtenä päevänä ja virta katkastu moottorii niin Pekka-ukkis uattelj, että minäpä toppoonnii tuon värki ihan käsjvoemin. Se tarttu yhellä käellä siihe akselii kiinni ja alako jarruttoo sitä. Siinäpä kävkii nii, että sen käsj tarttu kiinni siihe akselii ja alako kiertyä sen ympäri. Pekka-ukilta piäs kaahee riäkäsy, mutta siinä samalla se sirkkeljkii pysähty. Siinnei sittem muu aattanna ku liäkärj Mönkköselle lähtö ja kun se sieltä takasi tulj niin ranne ja käsvars olj kipsissä kyynärpiätä myöte. Niinku tässä vaeheessa ehkä jo hoksoottii nii tässä tappaaksessa käätettii sitä pyörivätä enerkiata ranneluijen katkomissee.

Liekkö ukkis tuosta tappaaksesta semmosen kammon pyöriviiv vehkeisiin suana, että kun rupes myöhemmi opiskelemmaa niin mänj semmoselle alalle missä eijoo muita liikkuvia kappaleita ku elektroonit.

No nyt kun Sinä tämännii asian tiijet niin voet opettoo nuorempata veljmiestäsj, ettei se pistä sormijaam mihinkään pyöriviin vempeleisiin. Siinä voep tulla liäkärii lähtö niinku ukkiskii tappaaksessa.

Lopuks vua parraat terveiset tiältä Amerikanmualta itelles ja pikkuveljelles.

Toevottaa,

Pekka-ukin veljmies Ilkka

”Tieni Floridan suomalaiseksi”
Kaarina Langeland, Florida

Kaarina Langeland

Kun istun Floridan asuntoni parvekkeella Intracoastalilla, mietin usein, miten minua on näin onnistanut, että minusta tuli Floridan suomalainen. Taival on ollut pitkä ja se alkoi jo vuonna 1969 Kaliforniasta, jossa vierähti 7 vuotta ruotsin ja suomen kielen opettajana ja kaupallisen sihteerin puolisona. Vaikka olin kesäoppaana aikoinani matkustellut ympäri maailmaa, niin Amerikka ja amerikkalainen elämänmuoto tuntuivat alusta lähtien sopivan minulle “kuin nyrkki silmään”. Leikilläni sanoinkin, että jos olisin hindu, olisin varmasti uskonut eläneeni Amerikassa edellisessä elämässäkin. Monipuolinen luonto, korkeat pölyhuiskupalmut ja vielä korkeammat vuoret, Tyyni Valtameri, ympärivuotinen miellyttävä ilmasto, Suomeen verrattuna siihen aikaan korkea elintaso ja ennenkaikkea ystävälliset hymyilevät ihmiset tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Las Vegasissa menin amerikkalaiseen tapaan naimisiinkin, tosin Suomesta tuomani kumppanin kanssa, ja Amerikassa syntyi myös tyttäreni. Suomalais-amerikkalainen unelma oli täydellinen. Vakinainen ansiotyö Suomessa lennätti kuitenkin perheemme takaisin Suomeen. Yhteyksienpito uusiin amerikkalaisiin ja Kalifornian suomalaisiin ystäviin sekä matkat puolin ja toisin mannerten yli jatkuivat Suomesta käsin vuosikymmeniä.

Ilmeisesti verenperintönä rakkaus Amerikkaan siirtyi tyttärellekin. Hän ja ja hänen suomalainen miehensä elävät Los Angelesissa nyt omaa amerikkalaista unelmaansa jo 20:ttä vuotta.

Minulla kesti vielä kauan, ennen kuin tie Floridaan aukeni. Kaipuuni Amerikkaan ei milloinkaan hävinnyt. Suomessa virkamiehet pantiin vielä 1990-luvulla eläkkeelle ilman poikkeuksia 65-vuotiaina. Onneksi sitä ei tehty Amerikassa. Se oli ratkaisevaa, sillä kun sitten olin pitkästä aikaa vapaa lähtemään keskellä talvea lyhyelle golfmatkalle Floridaan, en aavistanut, miten mullistavasti matka muuttaisi elämääni. Hyvän matkaa eläkeikään ehtinyt mutta vielä täyttä päätä työssä käyvä norjalais-amerikkalainen Per vei ensin sydämeni ja sitten minutkin Miamiin. Hän oli eläkeiän lähestyessä lähtenyt Ruotsista Amerikkaan jatkamaan uraansa Floridassa. Eikä Miamissa oloa kestänyt kauaa, kun jo tapasin kutsuilla Floridan kunniakonsuli Peter Mäkilän, joka oli kiireiltään ehtinyt Miamiinkin. Ystävälliseen Peteriin oli helppo tutustua ja siinä jutellessamme ja Peterin kehuessa mukavaa Palm Beachin piirikunnan suomalaisaluetta hän jopa keksi minulle kaukaisia kanadalaisia sukulaisiakin Boynton Beachistä. Kuusi vuotta kului Miamissa ja miehenikin oli valmis siirtymään eläkkeelle. Hän ehdotti muuttamista johonkin pohjoismaahan, vaikka Suomeen. Mutta minä en olisi kirveelläkään halunnut jättää ihanaa Floridaa, kun vihdoin olin taas päässyt amerikkalaisen elämän makuun. Tuntui kuin olisi kotoa pitänyt lähteä kylmään Pohjolaan.

Muutto Boynton Beachiin vuonna 2004 järjestyi sitten uusien sukulaisten avulla helposti, ja kotiutuminen tapahtui nopeasti kunniakonsuli Peterin ystävällisellä avustuksella. Elämä muuttui ykskaks’ suomalaiseksi. Kävin suomalaisella kampaajalla, ostin suomalaista leipää, luin suomalaista lehteä ja tutustuin Floridan suomalaisiin. Tuli sitten ensimmäinen Rosvopaistitilaisuus. Vein mieheni ja hänen norjalaisen sisarensa juhlaan, jossa oli hyvää ruokaa ja ohjelmaa, mutta kaikki tapahtui yllätykseksemme suomen kielellä, ja juhla senkun jatkui ja jatkui. Kun vihdoin päästiin kotiin, mieheni ilmoitti, että hän on  nyt sitten ollut suomalaisissa juhlissa tasan kaksi kertaa,”ekan ja vikan”. Hänen sisarensa koetti lieventää asiaa ja kehui ruoan lisäksi hyvää korsuorkesterin soittoa ja muutakin musiikkiohjelmaa. Vihjasin miehelleni suomen kielen opiskelusta. Pian minulle ilmestyikin mahdollisuus ruveta opettamaan suomea aikuiskoulussa, ja mieheni lisäksi oppilaisiin kuului amerikkalaisia aviopuolisoita ja vanhempia amerikkalais-suomalaisia, jotka olivat unohtaneet lapsena oppimaansa suomea ja halusivat myös oppia lukemaan ja kirjoittamaankin kieltä.

Suomen oppilaisiini kuului myös Finlandia Foundation Florida Chapterin silloinen puheenjohtaja, ja niin tulin ensin Finlandia Foundationin jäseneksi, ja kun sitten tuli vuosikokous, kuulin, että minut oli nimitetty johtokuntaan. Asialla oli ollut taas kunniakonsuli Peter. Yhdistyksen virallinen kieli oli englanti eikä silloinen puheenjohtaja suomea osannutkaan. Kun minusta sitten tuli yhdistyksen puheenjohtaja, huomasin hyvin pian, että yleisömenestyksen vuoksi tilaisuudet oli järjestettävä kaksikielisinä. Yhteydenpito muihin suomalaisiin yhdistyksiin ja yksittäisiin suomalaisiin tiivistyi ja tunsin kuuluvani yhä enemmän Floridan suomalaiseen yhteisöön.

Lähempi tutustuminen Floridan suomalaisiin oli miellyttävä kokemus. He ovat aktiivisia, ahkeria ja yritteliäitä ja hädän hetkellä yhteen hiileen puhaltavia. Sellainen isänmaallisuus, jota Floridassa suomalaiset osoittavat, oli minulle, Suomessa suurimman osan elämääni asuneelle aivan uutta, ja arvostan sitä suuresti. Kansantanhut, lipunnostot, isänmaalliset puheet ja laulut sekä perinnejuhlat ruokineen ylläpitävät suomalaisuuden tunnetta ja yhteenkuuluvuutta. Sitä en ollut Suomessa milloinkaan kokenut.

Oma kokemukseni isänmaallisuudesta oli siihen asti rajoittunut itsenäisyyspäivän kynttilöiden polttoon kodin ikkunalaudoilla ja Linnan juhlien katseluun TV:stä. Todisteen Floridan suomalaisten talkoohengestä sain myös pian muuttomme jälkeen, kun hurrikaani Frances pyyhälsi Floridan poikki ja vei Suomi Talon katon mennessään tai ainakin osan siitä. Ei kulunut kauaa, kun suomalaisia miehiä oli jo katolla korjaamassa vahinkoa ja katto oli pika pikaa entistä ehompi. Floridan suomalaiset ovat kunnon kansalaisia, juuri sellaisia, joihin presidentti Niinistö ulkosuomalaisille pitämässään itsenäisyyspäiväpuheessaan viittasi hyvinä ja arvostettuina Suomen lähettiläinä ulkomailla. Tällaisten ihmisten joukkoon oli helppo liittyä. Vaikka tieni Floridan suomalaiseksi oli pitkä, olen kiitollinen, että nyt saan asua unelmamaassani kotoisten ihmisten ympäröimänä.

Ameriikan Esa ja Tuula matkalla Suomessa 2018

Lämpimät terveiset sinne syksyiseen Suomeen ja paljon kiitoksia teille kaikille, joita siellä tapasimme ympäri Pohjanmaata.

Suomeen tulimme heinäkuun 11.  päivä ja paluu Floridaan lämpöön oli elokuun 28 päivä,  joten  kotona Floridassa olemme nyt olleet jo runsaan kuukauden päivät.

 

Suomeen tultuamme asuimme pari ensimmäistä Lahdessa olevassa hotellista, josta ensi töiksemme  kävimme Mäntsälästä hakemassa vuokra-auton Keijo Lehtoselta. Lahdessa sitten tapasimme tuttuja mm. siskoni Eiran ja kävimme yhdessä Läntisellä hautausmaalla viemässä kukkaset Mika-poikani ja vaimoni Ailin haudalle.

Matka jatkui edelleen Lahdesta Tampereelle, jossa tapasimme Suomessa lomailevan Riitta Mäkipään. Riitta on toiminut Miamissa matkanjohtajana jo vuosia. Mukava lounastapaaminen Ravintola Kaislassa, seura oli mukavaa ja ruoka maittavaa.

Matkamme pääkohde oli kuitenkin luonnollisesti Peräseinäjoki, josta Tellervo Lahti oli meille hankkinut sopivan asunnon. Asuimme liiketalon yläkerrassa, alakerrassa Maija-Liisa Anttila piti isoa naisten ja miesten vaatetusliikettä. Peräseinajoelta sitten teimme päivittäin matkoja ympäri Pohjanmaata tuttaviemme ja sukulaisten luokse.

Ensimmäinen tilaisuus tuttujen tapaamiseen oli Hakalan talon ja Maailman Raitin maisemissa Kalajärven rannalla, jossa pidettiin Siirtolaisuusjuhla ja Lännen Päivä. Lännen Päivää  ei enää ensi kesänä järjestetä. Siirtolaisuusjuhlassa tapasimme Marjatta ja Ilmari Liimakan Kauhajoelta ja Floridan lumilintuja, Tuulan sukulaisia, Liisa-tädin ja Jari-serkun vaimoineen. Kauhavalla kävimme Passin, Tuulan äidin ja isän haudalla sekä  mummon ja paapan haudalla Laihialla, jonne kumpaiseenkin vietiin kaunis kukkalaite.

Kurikassa Tuulan sukulaisia oli koolla Ulla Sillanpään kotona, Ulkosuomalaisten Uurnalehto Peräseinäjoella piti myös käydä katsomassa.

Ilmajoella ja Seinäjoella kävimme useamminkin,  Aune Ja Matti Kortesmäellä ja Heikki ja Ritva Hakalassa, Trumpin ystävän Jari Mäen ja kihlattun Siskon luona Koskenkorvalla. Jari ja Sisko olivat juuri tulleet Helsingistä Trumpin ja Putinin tapaamisesta. Uusi Apu-lehti oli ilmestynyt, lehdessä oli kuvia sivukaupalla Jarista ja Siskosta. Samainen Apu-lehti on nyt täällä varattuna myös Trumpille, kunhan presidentti tulee taas naapuriin West Palm Beachiin. Jarilla on myös oma merkkipäivänsä 13 päivä lokakuuta, Jari kun täyttää 60 vuotta. Floridaan Jari tuleekin sitten Floridaa kuun lopulla.

Vielä ennen  paluuta Floridaan päivää ennen kävimme Orimattilassa Hovilan Kartanossa Kekkosen arkistossa, jossa tapasimme arkistonhoitaja Pekka Lähteenkorvan. Kartanon eteisessä meidät vastaanotettiin Esan tekemän ja Kekkoselle Lahden Messuilla lahjoittaman Könnin kellon katsellessa. Kello luovutettiin presidentti Kekkoselle heinäkuun 26 päivä 1968, siis 50-vuotta sitten. Kiitos meille järjestyneestä vastaanotosta Pekalle.

Floridassa Esa Hakala 10/05/2018

 

 

Ajatuksia Floridan suomalaisalueella

SipinenRaija
Raija Sipinen

Hei kaikki te rakkaat ystävät, tutut ja tuntemattomat! Siitä on kulunut n. kolme viikkoa kun saavuimme jälleen Floridaan loman viettoon. Ajatukseni ovat olleet useasti täällä Floridassa siellä kotimaassakin,etenkin St. Andrews kirkolla, Suomi Talolla, Kerhotalolla ja Lepokodilla. – Käynpä läpi nyt ajatuksiani näistä paikoista.

 Tietenkin ensimmäisenä kirkko, johon perheenä olemme niin paljon panostaneet vuosikymmenten aikana. Sinne meidät ensimmäisellä kerralla ohjasi serkkuni Aini Joki. Pastorina silloin siellä toimi Wilbert Törmälä, joka otti meidät avosylin vastaan. Sen jälkeen on tapahtunut monia asioita, niin hyviä kuin huonojankin kirkonkin sisällä.  Noin kymmenen vuotta sitten aloitin perhekuntani kanssa tekemään arilaista työtä kirkon hyväksi. Vuosien varrella on ollut ilo kokea ennen kaikkea jumalanpalveluksien sanomaa yhteisinä hyvinä hetkinä, ja niiden jälkeen monien seurakuntalaisten ja ystävien kahviaistilaisuudet kirkon hyväksi.

     Olemme saaneet kuulla monenlaista musiikkia kuoroilta ja yksityisiltä. Aivan erikoisesti ajattelen nyt lapsenlastani Marianne Mäenpäätä, joka on tuonut todella paljon iloa tähänkin kirkkoon. Tänä aikana on myös saatu kirkkoon aivan erinomaisia työntekijöitä Taivaan Isän johdatuksesta. Esim. Mia-pastorimme, Mika – kanttorimme, Hanna sihteerimme sekä Konkolan pariskunta ja monet muut suuriarvoiset vapaaehtoiset. Toimintaa on paljon kunhan me vain ymmärtäisimme toisiamme ja myös rahan tarpeen. Emmehän me missään muualla saa kahdella dollarilla hyvää kahvitarjoilua tai lounaita. Nyt jos koskaan käsi sydämelle, ystävät! Maksakaamme nyt tästä lähtien iloisella mielellä paljon enemmän kaikesta mitä saamme. Kuten raamatussa sanotaan: iloista antajaa Jumala rakastaa. – Itse olen ainakin kaiken tämän kokenut. Olen todella onnellinen, että kirkkomme keittiö on voitu täydellisesti uusia, ja näin ollen toivottavasti jälkipolvetkin saavat vielä nauttia työmme tuloksista.

    Seuraavaksi ajattelen Suomi Talon tulevaisuutta. Meidän aikanakin on ollut siellä niin runsaasti monenlaisia tapahtumia., jotka tehdään myös täysin vapaaehtoisin voimin. Ymmärrämmekö me, jotka niistä tuloksista nautimme kuinka raskaan työn he tekevät. Näinhän se on, toiset pitävät siitä ja toiset eivät. Tämänkin talon eteenpäin viemisestä olen kiitollinen erityisesti niille monille puheenjohtajille, sekä edellisille että nykyiselle. Heillä on ollut ja on todella suuri vastuu suomalaisuuden hyväksi tehdystä työstä.

      Seuraavaksi  ajattelen Kerhotaloa. Olemme sielläkin käyneet Sepon kanssa jo 30 vuotta sitten ensi kerran ja sen jäleen erilaisissa tapahtumissa.. Eritoten muistan Suomi päivien yhteydessä järjestetyn ruokakilpailun, jonka voitin vasikanpyillä (luumukääryleet) sekä porkkanamuhennoksella, jota ovat Suomessa pravyyreitani. Silloinkin olivat Kerhotalon emännät ja monet auttavat kädet vapaaehtoisesti avustajina. Monet ystävistäni tekevät pyyteettömästi työtä jatkuvasti tämänkin talon menestymiseksi. Hienoja tapahtumia ovat mm. kansallispukunäytökset, jotka tuovat esille Suomen kulttuuria.

    Lepokoti on paikka, jossa olemme saaneet vierailla joka matkallamme ja tuntea kaikki se kodikkuus, jota te työntekijät ja vapaaehtoiset olette sinne saaneet aikaan. Se rakkaus vanhuksia kohtaan on todella tärkeää, ja tässäkin aivan erityisesti haluan mainita Mariannen, joka jatkuvasti pitää yhteyttä näihin vanhuksiin sekä täällä ollessa että Suomesta käsin. – Suurin toiveeni on näiden kaikkien kohdalla, siis myös Kotikirkon, sovussa eläminen ja toinen toisiamme rakastaminen. Rukoilen näiden asioiden puolesta ja toivon, että Sinäkin rukoilet.

Hyvän Jumalan siunausta ja runsaasti enkeleitä meille kaikille!

                                                                Raija Sipinen, Jyväskylän Palokasta.

HAKALAN TALO  JA MAAILMANRAITTI 10-VUOTTA PERÄSEINÄJOELLA

muistomerkki1Kansainvälinen Siirtolaisuusjuhla ja Lännen Päivä Markkinoineen pidetään Peräseinäjoelle heinä-elokuussa.

Ulkosuomalaisten hautamuistomerkki paljastetaan kansainväisessä Siirtolaisuusjuhlassa maanantaina heinäkuun 11 päivä kello 13.00 Peräseinäjoen Hautausmaalla olevassa muistolehdossa. Peräseinäjoen seurakunta on suhtautunut myönteisesti ehdotukseen, jonka mukaan hautausmaalle voitaisiin haudata myös ulkosuomalaisia. Kuusipaikkaiseen uurnalehtoon tulee Karjalan punaisesta graniittista tehdylle jalustalle asetettu spektroliitista tehty maapallo. Maapallon pintaan on kaiverrettu mantereiden ääriviivat.

Muistomerkin on ideoinut ja lahjoittanut professori Olavi Koivukangas kiitokseksi pitkäaikaisesta ystävyydestä ja hyvästä yhteistyöstä. Muistomerkin paljastustilaisuudessa juhlapuheen pitää emerituspiispa Jorma Laulaja.

Peräseinajoen hautausmaalle on haudattu muun muassa kuusinkertainen olympiavoittaja Ville Ritola.

Ritola saavutti mitalinsa Pariisin ja Amsterdamin olympuakisoissa ja muutti urjeilu-uransa jälkeen asumaan Yhdysvaltoihin, josta sitten kuitenkin palasi myöhemmin takaisin Suomeen.

hakalatalo2016

Lännen Päivä ja Markkinat pidetään Peräseinäjoen Maailmanraitilla elokuun 21 päivä alkaen kello 13.00.

Kaikki Suomessa ja Pohjanmaalla vierailevat ulkosuomalaiset ovat tervetulleita näihin tilaisuuksiin tapamaan tuttuja ja solmimaan uusia tuttavuuksia.

Näin vielä Floridasta Esa Hakala  – juhlissa tavataan.

Ahti oli antelias

Odotellaan
Odotellaan

Aamu aukeni aurinkoisena,tosin hieman tuulisena toukokuun 20.2014. Lady Margie oli huolehtinut kalaretken järjestelyt, tilannut Sport Fishing veneen nimeltään Classic, Boytonin venesatamasta.

Merellä olimme jo kello 7.30, tuuli idästä noin 15 mailia tunnissa. Allot olivat 3-5 jalkaa korkeita.
Capteeni Rex ajeli edestakaisin lännestä itään, matalasta syvemmälle. Kuusi siimaa perässä.

Saalista alkoi tulla, ensin saimme mustaevä tonnikaloja (black fin Tuna), 1-2 paunan kokoisia. Jonkin ajan kuluttua oli jo kunnon kokoisia kalojakin koukussa. Vapa taipui ja käsivarsissa tuntui kalan koko. Saimme neljä Dolphin-kalaa, (Ma-hi, Ma-hi) ne painoivat noin 12-24 paunaa (6-12) kiloa. Tosi värikkäitä,upeita kaloja.

Päivän kohokohta oli Lady Margin taistelu purjekalan (Sailfish) kanssa. Se koetteli hänen voimiaan ja lopuksi onkea oli kelaamassa myös Marjattakin. Komean kalan kiskoi veneeseen

Se himoittu purjekala!
Se himoittu purjekala!

Mate Doug, kaksin käsin nokasta vetäen. Kapteeni Rex otti yläkannelta kuvia uljaasta saaliista, tämä purjekala painoikin jo noin 35 paunaa, niitä ei ole lupa pitää ja tämäkin laskettiin takaisin mereen.

Lippu laitettiin liehumaan merkiksi saaliista.

Tämän retken päätteeksi tuli vielä yksi King-Makrilli ( kingfish ), siitä tulee savustettuna hyvää aterian höystintä. Lady Margien vieraina tällä hyväonnisella retkellä olivat Irene, Marjatta,
Pertti ja Jorma.

Tämä riemukas päivä, Mahi-Mahien kauniit värit ,tanssit laineilla ja purjekalan komea selkäevä ovat mielessä pitkään, ehkä kalojen koko ja paino tarinoita kertoessa kasvaakin? Tässä vaiheessa ne kylläkin ovat tosilukuja.

Upea saalis
Upea saalis

Kireitä siimoja, tight lines!
Jorma Huttunen

Eero Laukkanen: Suomalaiset Sotaveteraanit Amerikassa seuran lähihistoriaa

USAsuomeksi arkistokuva vuodelta 2004, maaliskuun 15: Veteraanijärjestöjen yhdistymispäätös on allekirjoitettu. Kuvassa vasemmalta Ray Heinonen, Eero Laukkanen, Pentti Koistinen ja Bert Hamlin. On Marskin Ryypyn aika.
USAsuomeksi arkistokuva vuodelta 2007, maaliskuun 15: Veteraanijärjestöjen yhdistymispäätös on allekirjoitettu. Kuvassa vasemmalta Ray Heinonen, Eero Laukkanen, Pentti Koistinen ja Bert Hamlin. On Marskin Ryypyn aika.

Vuosi 2007 on ollut seuralle erittain merkittava, ja tarkea vuosi. Sainhan silloin liitettya neljaa seuraa yhteen, pitkan ja sitkean tyon tuloksena.

Olin jo pitkaan seurannut talla paikkakunnalla kahden eri sotaveteraani seuran olemassaoloa, ja “riitelya”, toinen seurahan , Veteraanituki, perustettiin 80-luvun lopulla, eripura alkoi mitattomasta erimielisyydesta Lepokodin  edustuksesta, ja tietysti “muka” jostain rahariidasta, paalimmaisena syyna olivat olleet tietenkin oman edun tavoittelu, ja vallanhalu. Se “kukkona tunkiolla” oleminen on joillekkin aina niin tarkeaa.

Aseveljet Floridassa oli siis se perusseura, mista Veteraanituki Aarne Aaltosen johdolla erosi. Veteraani isani Aaro Laukkanen, seka paikkakunnalla asuneet veteraanit, Heino Maki-Valkkila, ja kaukopartiomies, asekatkija Paavo Lukkari, entinen pitka-aikainen kuntoutettavani, olivat kaikki siita niin murheissaan, etta rintamalla oltiin sovussa, kuin veljet vierekkain, ja sitten nyt jalkikateen  ei enaan sopua loytynyt, tosin esim. Aarne Aaltonen ei koskaan rintamalle asti ehtinytkaan ikansa puolesta.

Joka tapauksessa, heille lupasin, etta teen parhaani, kaikkeni, jotta sopu loytyisi, ja seurat yhdistyisivat. Aloin tehda tata, joittenkin mielesta aivan mahdotonta tehtavaa, jo syksylla 2006, menin molempien seurojen kokouksiin, ja “tunnustelin” tata asiaa. Aseveljet Floridassa, Bert Hamlinin johdolla oli heti myontyvainen yhdistymiseen, mikali sama savel loytyisi, kun taas Veteraanituki, Aaltosen johdolla oli jyrkasti sita mielta, etta Aseveljet Floridassa voisi liittya vain heidan jarjestoon, ja han johtaisi koko  porukkaa.

Silloisen Veteraanituen sihteerin, Tapani Laajan , hyva ystava minun ja Heino Maki-Valkkilan kanssa, tulimme siihen tulokseen, etta Veteraanituelle taytyy saada uusi johtaja, jotta asia muutuisi. Niinpa paatin alkaa varvaamaan Veteraanituelle uusia jasenia, joita yhdessa sitten saimmekin noin 140-150, joista minun osuus yksistaan oli noin 90 uutta jasenta. Naiden uusien jasenten kanssa menimme sitten vuosikokoukseen, jossa aanestimme Aarne Aaltosen ulos johdosta ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Tapani Laaja.

Nyt uusi johto olikin hyvin yhdistymishaluinen, joten paatimme, etta molemmat seurat valitsevat kaksi kokousedustajaa, jotka sitten tulevat ensimmaiseen, alustavaan yhdistamiskokoukseen, jonka paatimme pitaa luterilaisella kirkolla, katsoimme sen “puolueettomaksi” maaksi, koska Veteraanituki kokoili Kerhotalolla seka Lake Worthin keskustan pelitiloissa, kun taas Aseveljet Floridassa piti kokouksiaan Suomitalolla. Pyysin myos kaverikseni, ikaankuin uskottavuutta lisaamaan, ja mahdollisesti tilannetta rauhoittamaan silloisen kirkkoherran Timo Hukan.

Nain tehtiin, kokouksia pidettiin kaksi kappaletta kevaalla 2007, ja yhteinen savel alkoi loytya. Samaan aikaan kuulimme, etta veteraanijarjesto New Yorkissa oli lopettamassa toimintaansa, joten pyysimme heidat mukaan neuvotteluihin, samoin Veteraanituen sivuosasto Kaliforniassa oli halukas tulemaan mukaan tahan yhteen , uuteen jarjestoon. Niinpa sitten, pitkan hiomisen, ja rahojen yhdistamisen aika koitti, pidimme viimeisen lopullisen yhdistymiskokouksen ehdottamallani Suomitalolla maaliskuun 15 paiva, 2007. Siella sinivalkoisten poytaliinojen aarella vihdoinkin sinetoitiin naiden neljan seurojen yhdistyminen, ja nimeksi paatettiin Suomalaiset Sotaveteraanit Amerikassa, koska se kuvasi mielestamme parhaiten seuran toimintaa, ja kuulosti englannin kielellakin parhaalta.

Ystavani Suomesta toimittivat kokoukseen Marskin Ryyppy-nimista juomaa, ja myoskin Ritarin Ryyppyja maisteltiin, olihan juhlan aika. Viimeisessa yhdistymiskokouksessa paikalla oli myos pyynnostani konsuli Peter Makela, seka meidan uusi kirkkoherra Seppo Hartikainen, joka oli juuri valittu virkaansa taalla.

Nyt jo edesmennyt, silloinen Veteraanituen puheenjohtaja Tapani Laaja, sairastui samaan aikaan vakavasti, ja joutui lahtemaan Suomeen, hanta kokouksessa edusti uusi puheenjohtaja Pentti Koistinen.

Taman yhdistymisen jalkeen uusi johtokunta piti Suomitalon ylakerrassa, sotamuseossa ensimmaisen kokouksensa, jossa uudelle seuralle valittiin johtajaksi, viela nykyinenkin Hans Nyholm.  Olin siis saanut tehda “mahdottomasta mahdollista “, ja hymyilin tyytyvaisena taivaalle katsoen, varmaankin sielta minulle isani, Heinon ja Paavon kanssa, hymyiltiin takaisin.

Olen ylpeana ollut tekemassa historiaa, ja onnittelenkin seuraa, nyt jo 80-vuotis taipaleesta, silloinhan ensimmainen seura tanne Amerikkaan perustettiin, 1934. Myohemmin olin myos ehdottamassa uudelle seuralle poytaviiria, jonka suunnittelin, ja se sitten myos Suomesta tilattiin.

Noyrana, kiitollisuudella,

Eero “ Aaron-poika”  Laukkanen  , Vaasan Rannikkopatteriston kersantti, veteraanien ystava

Raija Sipinen: Suomalaisia ajatuksia

Raiaj Sipinen
Raija Sipinen

Minulla olisi kaikille yhteistä tärkeää asiaa sekä Floridassa asuville suomalaisille ja amerikkalaisille sekä täällä talviaan viettäville lumilinnuille.

Meidän perhe on käynyt täällä Floridassa jo noin 30 vuotta, aluksi lyhyitä aikoja rakkaiden sukulaisten luona vierailleet ja myöhemmin toistakymmentä vuotta talvea täällä viettäen. Olemme sopeutuneet mainiosti ja saaneet suuret ystavä joukot. Olemme päässeet tutustumaan niin Suomi Taloon kuin myos Kerhotaloon, molemmissa on ollut miellyttäviä hetkiä. Talkootyö on erinomaista ja ystavällisyys ylenpalttista, kuten myös Lepokotikin on aina ollut läheinen. Sinnekin ovat eri esiintyjät tuoneet iloa kuten muutkin, heille jotka tätä maata ovat työllään rakentaneet.

Kuitenkin, tärkein paikka meidän perheelle täällä Floridassakin on ollut tuo Luterilainen kirkko. Siellä on aivan upeata viettää yhteisiä Jumalan palveluksia ym.  Olen nyt kuitenkin todella huolissani siitä, miten sille tulevaisuudessa käy.

Kirkon pitämiseen tarvitaan meitä kaikkia, toivon todella että se ymmärrettaisiin myös tämän seurakunnan sisällä. Kirkon hallinnosta pitää tehdä uusi sääntö siten, että annetaan myös puolijäsenille oikeus puhua ja äänestää kirkon kokouksissa.  Näin saataisiin täälläkin uudelleen kirkon rattaat pyörimään.

Kirkon tulisi esim. kutsua nykypolvea ja kaikkia ihmisiä seurakuntasaliin suunnittelemaan tulevaa ohjelmaa. Nyt on saatava mukaan nuoret ja vanhat, kukaan ei saisi laittaa kynttilää vakan alle, ei siis yksikään.

Olin aivan ymmällä, kun huomasin, että Amerikan Uutisten julkaisemassa yritysoppaassa ei ole edes mitään mainintaa kirkkojen kohdalta Luterilaisesta kirkosta…  Amerikan Uutiset on tärkeä, lehti on jopa joskus tullut meille Suomeenkin.

USKOKAA HYVÄT YSTAVÄT JA KYLÄNMIEHET, YHTEINEN JUMANPALVELUS ANTAA MEILLE JOKAISELLE VOIMAA JA RAKKAUTTA JAKAMAAN OMASTAMME JA OTTAMAAN VASTAAN, KUN JUMALA PALVELEE MEITÄ.  MYÖS HELLUNTAISEURAKUNNASSA ON IHANIA TAPAHTUMIA, SANAA JA MUSIIKKIA.

Tarjontaa siis on meille, otetaan vastaan ja kiitetään Jumalaa mahdollisuudesta olla täällä. Rukoillaan voimia ja terveyttä kaikille heille, jotka tekevät työtä meidän eteen.

Siunaavin ajatuksien kera enkelten,

 RAIJA SIPINEN

Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Jyväskylän Luterilaisessa seurakunnasta (jossa jäseniä noin 90.000)

Kerhotalo pesi kasvojaan

Tästä se alkaa
Tästä se alkaa

Kerhotalo on jo melko iäkas  – ensi vuonna juhlimme 70-vuotta, päätimme tehdä tulevaa kautta varten tänä kesänä perusteellisemman talon kohennuksen. Ruokasali sai uuden lattian, kattoa korjattiin, sekä uudet maalipinnat tulivat isoon saliin, ruokasaliin ja keittiöön. Uudet verhot on ripustettu ja keittiön työtasoja kohennettu. Vapaaehtoistyöntekijöiden joukossa on ollut mukana Anitan lisäksi Heli, Anne, Pekka, Antti, Eero, Risto, Annikki, Irmeli, Reija, Raili, Tuula ja Erkki.

Tornado Roofingin kaverit olivat myös tosi kivoja.  Jorge Sancez yhtiön lattiakaverit oman lattiatyönsä päätyttyä laittoivat meille vielä raamit kolmeen oven. Olemme myös hyvin kiitollisia Custom Window Treatments yrityksen lahjoituksesta – saamme isoon juhlasaliin uuden verhon lavan takaseinään. Paljon on vieläkin tekemistä, mutta eihän työ tekemalla lopu. Oli mukava nähdä uusia vapaaehtoisia hommissa. Ilo oli myös saada eri alan ammattilaisia innostumaan yhteisen hyvän edestä.

Yksi suurimmista saavutuksista tänä kesana oli pitkan harkinnan jalkeen (2- vuotta!!!) BINGO taulun siirtäminen pikkusaliin. Taulu on jo kovin vanha ja haparassa kunnossa, mutta meidän onneksi paikalla sattui olemaan alan asiantuntija Risto, joka on aikoinaan rakentanut bingo tauluja. Hänen ja Eeron ohjaamana taulu saatiin kuin saatiinkin alas ja asennettua uudelle paikalle. Tämän muutoksen myöta voimme nyt hyödyntää ruokailuhuonetta myös sunnuntaisin  vuokrauksiin ja AFC lounasiin. Jotkut bingoajat ovat olleet huolissaan uuden tilan toimivuudesta. Muutokset joskus pelottavat, vaikka lopputulos voi olla parempi kuin alkuperäinen.

Kerhotalo on  ”non-profit organization”, eli voittoa tavoittelematon yritys. Toiminnan jatkuvuus riippuu hankituista tuloista. Tulevana kautena on tiedossa mahdollisimman monipuolista ohjelmaa,  joka toivottavasti kasvattaa osanottajien määrää edelleen.

Kauden avajaistanssit pidetään syyskuun 28. päivä. TalkooTanssit vetää Jan Mikael. Halukkaaat pääsevät itsekin  esiintymaan karaokessa!

Kalassa Marathon Keyssä, Floridassa

Pieni kalaraportti heinäkuun lopulta, Marathon Keystä.

Illan komein saalis, 14 paunaa painava Mutton Snapper
Illan komein saalis, 14 paunaa painava Mutton Snapper

Snapperit olivat jälleen kutupaikoillaan, iltasyönti oli antoisaa, eikä päiväreissutkaan olleet turhia.

Yhden iltareissun onnekkain onkija oli Pensylvaniasta asti lomailemassa ollut lady.
Hän sai miehensä kanssa monta Mangrove- ja Yellowtail snapperiä. Ladyn paras saa-
lis oli kuitenkin 14 paunaa painanut Mutton snapper, tosi komea kala ja erinomainen,
maukas valkoinen liha.

Rauhallista loppukesää!

Kireitä siimoja, tight lines!

Onnellinen Pennsylvanian tyttö saaliinsa kanssa
Onnellinen Pennsylvanian tyttö saaliinsa kanssa

Kalastus terveisin!
Jorma Huttunen

Me vain halusimme vakuuttaa talomme!

Lainanantaja voi vaatia täysiarvoisen talovakuutuksen

Ostimme vaimoni kanssa talon Boynton Beachiltä  maaliskuun lopussa 2010. Tuolloin asuimme vielä Lake Worthissa vuokraamassamme asunnossa. Kun Amerikassa ostaa kiinteistön  ja tarvitsee siihen kiinnelainan, lainanantaja edellyttää täysiarvoisen vakuutuksen hankkimista kiinteistölle. Kiinteistökauppaa ei voi edes tehda ennenkuin vakuutus uudelle talolle on hankittu.  Koska emme vielä asuneet uudessa kodissamme, tuli vakuutusmaksun laskutusosoitteeksi tietysti vanha osoitteemme Lake Worthissa. Amerikassa vakuutusmaksun voi veloittaa kiinteistökaupan yhteydessä kaupanvahvistaja (Title company) joka pidättää vakuutusmaksun tilillensä jo kauppaa päätettäessä. Maksun voi hoitaa myös itse, jolloin säästää ylimääräisiä kuluja.  Päätimme säästää nämäkin meille tarpeelliset ylimääräiset sataset ja maksoimme vakuutusmaksun suoraan vakuutuyhtiölle.  Muuttopäiväksi varmistui aprillipäivä, huhtikuun ensimmäinen. Teimme asianmukaisen muuttoilmoituksen postiin ja vakuutuksen antaja teki tarpeelliset muutokset vakuutukseemme.

Kaikki vaikutti olevan nyt hyvin.

Vuonna 2011 ennen vakuutusmaksun  erääntymistä saimme vakuutusyhtiolta huomautuksen ”courtesy reminder”, jonka posti ilmeisesti oli kääntanyt uuteen osoitteeseemme.  Lähetin shekin vakuutusyhtiöön.  

Kaikki oli edelleenkin hyvin.

Elokuussa 2012 sitten alkoi tapahtumaan.  Olimme päättaneet uudelleenrahoittaa talon 15 vuoden lainalla, koska korko oli pudonnut lähes 2.5 %  ja lainan hoitokustannukset alenisivat dramaattisesti.  Paperityöt pistettiin käyntiin ja kaikki eteni suunnitellusti. Anomus hyväksyttiin ja laina myönnettiin. Lainanantajalle piti vain toimittaa kopio talon arvon tarkastuksesta (surveysta),  kaupanvahvistajan todistus (title insurance policy) ja talovakuutuksen kopio (home insurance declaratioon page).

Kaikki paperit löytyivät, paitsi kuitti talon vakuutuksesta.

Soitimme vakuutuksen antaneen yhtiön edustajalle, joka lupasi lähettää tarvittavan sivun sähköpostilla. Sähköpostia ei kuitenkaan tullutkaan, vaaan agentin puhelinsoitto.  Vakuutusyhtiön edustaja kertoi, että, vakuutuksemme oli jo peruutettu maksamattoman laskun takia…

Kaikki ei ollutkaan enää hyvin.

Olimme siis olleet ilman vakuutusta tässä vaiheessa jo viisi kuukautta. Hämmentyneenä ihmettelimme, kuinka näin on edes voinut tapahtua. Ilman vakuutusta emme saakaan uutta rahoitusta ja pankki hylkää hakemuksemme.  Jos rahoituslaitos huomaa että vakuutusta ei ole voimassa, ottavat he sumeilematta meidän laskuumme uuden vakuutuksen millä hinnalla hyvänsä.

Vakuutusedustajallamme ei ollut meille kunnon vastausta varsin aiheellisiin kysymyksiimme. Edustaja ehdotti uuden vakuutushakemuksen tekemistä, tosin uusilla Citizens-yhtiön vakuutuksilla olisi 30 päivän odotusaika. Lisäpainetta vakuutusasian pikaiseen hoitoon toi myös osaltaan hurrikaani Isaac, joka oli ottamassa Etelä-Floridan tähtäimeensä.

Väärä vakuutustodistus

Vakuutusedustaja lähetti lopulta meille tarvittavan vakuutustodistuksen, jolla voisimme saada lainajärjestelyt päätökseen. Tarvittava paperi oli kuitenkin jopa perusteiltaan väärä, väärä pankki, väärä osoite ja väärät lainatiedot.  Yllättäen lainan haltijaksi olikin tullut aivan eri pankki, tilinumerot viittasivat sen pankin tilille, jossa meillä ei ole kuin shekkitili. Vakuutusselvitykseen oli merkitty jopa tämän pankin, Chasen lainanumero, josta emme tienneet mitään. Osoitteena kuitenkin oli edelleen entisen vuokra-asuntomme osoite Lake Worthiin. Koska muutostamme oli kulunut jo yli vuosi, ei postia enää oltu käännytetty uuteen osoitteeseemme, vaan kaikki pankin  kirjeenvaihto oli palautettu lähettäjälle. Pankki oli tietysti lähettänyt kaikki kirjeet takaisin vakuutusyhtiölle, koska pankille olimme täysin tuntemattomia.

Päätin itse käydä tarkastamassa Chasen konttorissa, mista ihmeestä on kyse. Lainanumero oli aivan todellinen mutta johti aivan eri ositteeseen, lainanottajat olivat meille aivan tuntemattomia.

Nyt olivat ymmällään meidän lisäksemme myös vakuutusyhtiö ja pankki.

Vakuutusasiamiehemme pystyi vain ihmettelemään, miksi alkuperäinen lainanantaja ei ollut tehtäviensä tasalla ja vaatinut vakuutusta kiinteistöön jo puoli vuotta aikaisemmin.

Jonkunhan tämä sotku on selvitettävä

Viimein päätimme itse ryhtyä selvittämään tilannetta. Soitimme vakuutusyhtiöömme ja kysyimme jo tiukalla äänensävyllä miksi tilanne oli päässyt tälläiseksi asiakasta informoimatta. Nyt kaikki vaikutti olevan jo liian myöhäistä. Vakuutusyhtiö ei voi ottaa meitä uudelleen enää asiakkaaksi, koska vakuutuksen irtisanominen maksamattomien laskujen vuoksi oli tapahtunut jo yli 45 päivää aikaisemmin.  Vakuutusyhtiö myös ilmoitti, että vakuutusasiamiehellemme oli lähetetty kolme ilmoitusta maksamattomasta vakuutuksesta, ensin tammikuussa 2012, sitten helmikuussa ja viimeisen kaksi viikkoa vakuutusmaksun eräpäivän jälkeen.

Vakuutusasiamiehemme oli tietysti asiasta hämillään ja kertoi hänellä olevan satoja asiakkaita, joten hän ei voi seurata niitä kaikkia kuitenkaan, vaikka tietokoneen näyttö olisi täynnä punaisia varoituslippuja. Vakuutusasiamiehen mielestä asiakas on aina itse vastuussa maksuistaan, tapahtui sitten mitä virheitä tahansa missä tahansa, vakuutusyhtiössä, vakuutusagentin toimistossa tai pankissa.

Kaikeksi onneksi vakuutusyhtiömme antoi meille yhtiön toisen vakuutusasiamiehen osoitteen. Uusi asiamies sai meille uuden talovakuutuksen toisesta vakuutusyhtiöstä voimaan yhdessä päivässä. Alkuperäisen vakuutusasiamiehemme tulkinta 30 päivän vakuutuksen voimaansaamissaika osoittautui siis tuulesta temmatuksi väitteeksi.  Vakuutusmaksu tosin nousi $500 dollaria vuodessa.

 Kaksi päivää vakuutuksen alkamisesta julistettiin alueellemme tornadovaroitus.  Tuumasimme vain, jotta olipa hyvä, että aloitimme oma-aloitteisen vakuutuksen etsinnän, emmekä jääneet odottelemaan.  Pahimmassa tapauksessa myrskyn jälkeen meille ei olisi jäänyt kuin romuläjä tontille ja vuorenkokoinen velka.

Tällä hetkellä asia on Floridan vakuutuskomissaarin käsittelyssä. Nyt varmaan vakuutusvirkailijoillakin on muuta puuhastelua, kuin ulkoiluharrastukset….

– Kirjoittajan nimi on toimituksen tiedossa